"Kutsukaamme tarinan sankaria Keseruksi,  Katkaeraksi. Meidän tarvitsee vain kuvitella ihminen ja valita sopiva nimi. Tai päinvastoin: valita nimi ja kuvitella siihen sopiva ihminen. eikä meidän oikeastaan tarvitse kuvitellakaan, sillä tarinan sankarin nimi on todellisuudessakin Keseru, Katkera.
Sama nimi oli jo hänen isällään.
Ja isoisällään."
Monistelen juuri unkarilaisen Nobel-kirjailijan Imre Kertészin Lopetusta. Ihan kohta aion opettaa kirjoittajille romaanihenkilön luomista.
Viime viikolla menin Helsinkiin toisen käsikirjoitukseni kanssa. Minulla on tuntuma kustannustoimittajaan. 'Etukäteen ajattelin hänen sanovan Essi nyt sä olet menny sekasin ei tämmöstä voi kirjoittaa (Saati painaa. Sitä ei sanota ääneen, luovan ihmisen psyyke on herkkä.)
Herään Hesarin politiikan toimittajan makuuhuoneesta perjantaiaamuna Helsinkiä, katson ikkunasta ulos, siellä on Fredrikinkadun sisäpiha, katson kännykkää, siellä on viesti: "Tule Herttoniemeen. Mun lapsi on kipeä. Minä maksan taksin."
Ajattelen ettei kustannustoimittaja kutsuisi minua kotiin asti taksikyydeillä sanoakseen että olen mennyt sekaisin ja että ei tämmöstä voi kustantaa.
Menen Herttoniemeen taksilla. Se kaartaa rannasta, en ole nähnyt sellaisia maisemia Helsingissä vielä koskaan ja myöhemmin luen Iltalehdestä että siihen kohtaa rantaa tulee eroavan keisari Mika Häkkisen asunto. Kustannustoimittaja kättelee minua ja puhumme hetken syvällisiä elämästä ja juomme teetä ja sitten kustannustoimittaja sanoo että olen mennyt sekaisin ja että ei tämmöistä voi kirjoittaa (lue: kustantaa). Hän näyttää sormella: Minun tarinan rakenne on spiraali. Minä pyrin kirjoittaessa siihen että rakenne olisi spiraali. Sitten puhumme eksistentialistisista kysymyksistä kaksi tuntia, vaikka välillä aina sanon ettei tällainen käsitteellinen keskustelu auta itse romaanin kanssa, ja pois lähtiessä olen hämmentynyt ja taksin tuleminen Herttoniemeen kestää ja illalla on Korjaamolla juhlat siellä on Helsingin kaikki kerma.
En tahtoisi mennä.
Taksi tulee ja palaan Fredrikinkadulle.
Ajattelen käsikirjoituksen karhua. Ajattelen että pidän vuoden lomaa kirjoittamisesta koska vihaan kirjoittamista koska se on niin *************:n raskasta ja aikaavievää elämältä, jota Kaipaan.
Aamun vitsi: Nimimerkki epätietoinen on kirjoittanut päivän Kalevaan mielipideosastolle

"Kadonnut: Tammikuun aikana rouvan jenkkakahvat.
Pyydetään palauttamaan rouvalle takaisin pikaisesti."

Jossain kodissa eletään parhaillaan hyvää tarinaa.
Tekis mieli kirjoittaa novelli että sais joskus jotain valmista. Romaani vie viisi vuotta elämästä paitsi niille, joilla on taito.
En minä halua älyllisyyttä minä haluan yksinkertaisen, soman pienen tarinan. "No mikset sitten kirjoita sellaista," kustannustoimittaja sanoo.
Ja nauraa.
Minä pidän miehestä.
Miten minä muka osaan opettaa henkilöhahmon luomisesta kerta en ite osaa edes omaani luoda. Saati tarinaa. Siihen pitäis saada juonta.
Eilen illalla ymmärsin miksi eksistentiaalinen keskustelu romaanin ympärillä oli hyväksi. Essenssi on ennen eksistenssiä.
Ja onhan Kertésinkin Lopetus "puhdasta metafysiikkaa ja eksistentialismia."

Vielä joskus minä kirjoitan tarinan joka on yhtä yksinkertainen ja simppeli kuin kansanlaulu.
Semmoista ihailen.
Sitä opiskellessa täytyy tyytyä mutkaisiin polkuihin.
Hyi sinua elämäntie. Ikinä et vie minua suoraan.
Perille.


Essi