Heräsin vaikean yön jälkeen. Henki ei kulkenut, kuten piti.
En syönyt. Pakkasin laukkuuni kasan kirjoja ja muutaman kynän. Kävelin bussipysäkille pyöräilyn sijasta. Bussissa olivat Salla ja Henkka ja Liisa. He nauroivat. Salla taisi kirota miesopettajia ja kasvisruokaa. Henkka oli Henkka ja hyvä niin. Liisa tuumaili, että siitähän voisi alkaa pitämään arvuuttelua, että miltä pysäkiltä Ismo nousee matkaan. Ehkä seuraavaksi Kempeleen puolelta. Paavo kommentoi aina naurun ja puheen väliin jotakin.

Vaivalloinen kai kuvaa päivääni oikein mallikkaasti. Aamu meni vielä palellessa ja jännittäessä illan esitystä. Miksi kirjailijan pitää olla samalla esiintyjä? Kysymys kävi monesti mielessäni. Join teetä ja mietin.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, Paavo kertoi meille kielikuvista. Niitä oli enemmän kuin nämä kaksi. en muista enää. Kertaan ne kyllä. Asia oli mielenkiintoista, mutta siitäkin huolimatta olin vähällä nukahtaa. Vaivoin kiskoin itseäni aina valveille horrosta muistuttavasta tilasta. Söin koululla rieskanpuolikkaan.

Joka tauolla yritin nukkua. Ei tullut mitään. Esitys pyöri mielessä. Jos ei se, niin oli vain ihan helvetin kylmä. Tai ainakin minua palelsi. Ruodittiin Hellaakosken runoa. Moneen kertaan joku turhautuma huuteli, että mikä järki näitä on käydä läpi? Joka kerta onnistuin perustelemaan sen.

Eilen olin kirjoittanut luonnoskirjaan:
Nykyään yhden runon kirjoittaminen väsyttää minut täysin.


Tänään kirjoitin:
"
Estin yhtä runoa tulemasta, en tiedä miksi. Väsyttää kai.
Se meni jotenkin tyyliin.

Velloo
   Rakkauden siimat katosta lattiaan
olen kiiltävänahkainen käärme
luikertelen sohvan selkänojalla
istuinosalla

Tämä on nyt sitten estetty runo. Tai se mitä siitä on jäljellä."


Maija tuli hakemaan minut bussiin. Hän kertoili koko matkan omia juttujaan. Niitä on mielenkiintoista kuunnella. Samalla hieman ahdistavaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Pidän Maijasta. Hän on niitä ihmisiä, joita ei missään nimessä pidä pelätä. Ehkä siitä meidän yhteisymmärryksemme muodostuukin.

Menimme kahvilaan odottamaan, mutta siellä oli yksi työntekijä tai vissiin asiakas tai jotakin. Yritti olla kovasti fiksu. Yritti niin, että leuat tutisi ja posket nykivät. Maija tapansa mukaan väitteli hänen kanssaan. Mies alkoi pelkäämään. Maijakin kai. Maija meni pihalle keskittymään. Minä menin vähän ajan päästä perästä. Lauleskeltiin kolkolle Oululle lauluja. Ne mitä Maija lauloi, aika moni oli minulle vieraita. Mutta oli mukavaa silti. Jännitys lakkasi jossakin siinä vaiheessa. Viimeinen puoli tuntia tuntui pitkältä. Nisperossa ei ollut tasan viideltä kuin Heidi lapsineen, minä, Maija, joku eksynyt asiakas ja myyjä. Söimme muutaman palan suklaata. Sanoin lopulta: "Nyt on sillä tavalla, että kerran täällä ei ole ketään, niin meidän on mentävä pihalle lausumaan." Ja niin mentiin. Meille tuli muutama kuuntelija. Veijo, josta kerron kohta enemmän. Sitten joku työntekijä OYSistä, jonka kanssa Maija kärkkään avoimen väittelyn. Joku taiteilija, joka halusi kuulla Maijan luennon märthasta ja Maijasta ja oman arvonsa tietävä nainen nisperon terassin penkillä.

Huusimme ja pidimme melkoisen performanssin nyrpeille naamoille.

Keikan jälkeen Veijo vielä tuli juttelemaan meille. Hän oli kännissä, oli kai ollut jo pari vuotta. Hän oli saanut murrettua lonkkakupin oikealta puolelta ja kävely näytti tuskalliselta ja vaivalloiselta. Päätin auttaa häntä. Tuin hänen kävelyään muutaman kilometrin.

Hän kertoi vaimostaan, jonka oli joskus silloin jättänyt toisen miehen takia, joka oli nyt hautuumaalla. Ja sitten oli vielä uusi mies. Se oli linnakundi. Veijolla oli "Eplipepsia". Siksi hän otti tukea jokaisesta valotolpasta, jokaisesta seinästä, jokaisesta puusta ja joskus pensaasta. Poltatsä tupakkaa? En. Voimmää savut antaa. Emmää polta. Häh? ekkö ollenkaan. En. Eikkö koskaan ees maistanu? en. Pölijä! Ja niin matka jatkui hitaasti  ylös pakkahuoneenkatua kalliiden autojen ja ison kiiltävänharmaan Sokoshotellin ohi. Veijolla oli valmiiksi poltettu tupakki, josta hän veti kaksi henkosta, ennen kuin filtteri tuli vastaan. Ihmiset katsoivat outoa paria. Nyrpeimmät olivat teini-ikäisiä. Kahta poikkeusta lukuunottamatta kaikilla silmien takana ilkkui pelko.

Veijo taasen oli rauhanmies. Hän ei ollut koskaan tapellut edes humalassa kenenkään kanssa. Lasittuneet silmät, pienine pupilleineen ei tiennyt määränpäästä mitään. Missä sää asut? Höyhtyällä. Nii se on tuolla. Veijo viitilöi oikeaan suuntaan. Nyökkäsin. Missä sää? Tuolla.. Vankilan vieressä. Mitä mää oon velkaa sulle? No et mitään. Ootappa mää kerron sulle yhen jutun. Veijo pysähtyi. Tietsä? Tässä letkunpuistossa tyttöni laulua piti tulla laulamaan Eino Grön. Aijaa! No lauloko se? Laulo laulo. Siitä oli telekkarissaki. Käytiin kioskilta kuusi sikaria.

Tietsä? Mää oon velkaa sulle. Et oo. Ei kai ny siitä tarvi maksaa, jos toinen tarjoutuu auttamaan. Oommääki auttanu ihimisiä. kyllä mää tiiän. Sen verran oot velkaa että pysyt hengissä. Sen takia mää pysähyn aina, ku mulla on tuo "Eplipepsia" Mää saatan kaatua missä vaan. Viimeks kaajui tuossa. Sitte piti tilata ambulanssi. Misä sää asut? Höyhtyällä.

Mää oon rekkamies. Mulla oli kerran viikkopalkka seittemäntonnia. Eukko ihmetteli, että mitä nuo kaikki rahat on tuol tilillä. Mulle alamäki soitti, että lähetys. Mutta mää sannoin, että en ehi millään ku olin vielä venäjän rajalla purkamassa. Sannoin että vie pikatukkuun. Eukko oli siel töissä sillo. Ookkosää naimisissa? En. Pölijä!

Olimme siinä vaiheessa kävelleet Paon taakse siihen uusille taloalueelle, jonka nimeä en edes tiedä. Mutta nyt on niin myöhä, että jatkan tarinan loppuun huomenissa.

Ismo