Niin, oli grafiikkapuolelta muutamia ihmisiä mukana. Ismo hetkellisenä paluumuuttajana, varsinaisina vierailijoina Henri, Joonas (aamupäivän) sekä Sanna. Kiitokset kaikille. Ja muillekin.
Mutta itse teksteistä tuli hirviän hyviä, ainakin minä tykkäsin niitä lukea ääneen, eikä kukaan tuntunut nikottelevan. Noin viisitoista tekstiä syntyi, eli kohta on kuolema-antologia koossa. jos vielä muutamat kirjoittajalinjan ihmiset, jotka eivät tänään olleet paikalla, tekis näitä, saatais kohta 32-sivuinen ja A5-kokoinen vihko täyteen. Joku vois piirtää kannen.
Ainoa käsiini päätynyt kirjoitelma, jota en ehtinyt lukea ennen kahvituntia eli päivän päättymistä, oli omani. Mikä ei jää kaihertamaan, koska ei se olisi välttämättä noussut opiskelijoitten tekstien tasolle tänään. Vain yksi kuolema; vähän hävettää, kun mahdollisuus olisi ollut muihinkin. Ja hieman kuivakka on, kn menin ja konsultoin Wikipediaa historiallisia faktoja mukaan lisätäkseni.
Mutta laitetaan se kuitenkin tähän nyt, kun lupasin blogiin jutun ihmisten nähtäväksi. Samoilla spekseillä. Sanat 'hissi' ja 'bongorummut'.
KUOLEMIA
Edgar Allan Poe
Lähestyessään lyhyen joskin vaiherikkaan elämänsä loppua innostui Edgar Allan Poe hieman liiankin kiihkeästi keksintätoimesta yleensä sekä hisseistä erityisesti. Usein voitiin hänet nähdä harhailemassa ensin New Yorkin ja viimeisinä päivinään Baltimoren keskustassa tutkiskellen kaksi- tai useampikerroksisten rakennusten julkisivuja ja mutisten itsekseen. Vuonna 1823 oli ”kohoava huone” esitelty ensimmäistä kertaa Lontoossa, ja omakseen sekä kanssaeläjiensä harmiksi oli Poe saanut tästä vihiä.
1840-luvun lopulla Poe käytti jo lähes kaiken aikansa ”yleisen nostamis- ja laskemislaitteiston” saattamiseen toimivaksi. Laitteistossa oli kuitenkin vakavia puutteita, eikä sille koskaan myönnetty patenttia. Lopulta kävi niin, että Poen toimittaman Broadway Journalin vakituinen lukija Elisha Otis innostui tämän hämäristä kirjoituksista niin, että rakensi itse toimivan hissin. Tässä vaiheessa Poe oli kuitenkin jo kuollut.
Tapahtui nimittäin niin, että Poe päätyi itse testaamaan rakentamaansa prototyyppiä Baltimoren keskustan liepeillä sijaitsevalla maatilalla. Tilan omistaja oli – maksua vastaan toki – antanut viljasiilonsa Poen käyttöön, ja siilon sisäpuolelle olikin Edgar kyhäillyt lähes ilmatiiviin ja mekaanisella vinssilaitteistolla liikkuvan laatikon, jonka sisälle mahtui yksi mies taikka lammas koematkustajaksi.
Mitenkö tämä koitui kirjailijan kohtaloksi? Kaikkihan toki tiedämme, että Poe kuoli sairaalassa neljä päivää sen jälkeen, kun hänet löydettiin deliriumissa Baltimoren pääkadulta. No, minäpä kerron.
Poe ei siis tukehtunut rakennelmansa sisälle, kuten olisi helposti voinut olettaa taikka odottaa, jos hänen puuhistaan jotain tiesi. Ei, mutta juuttuipa sattumalta sinne juuri sen kahdeksan tunnin ajaksi, jolloin tilanomistajan hulttiopojan viulufolk-musiikkia mielellään soittava yhtye harjoitteli uusine bongorumpuineen, salaa isännältä itseltään, juurikin samaisessa siilossa. Valitettavasti nuorukaiset olivat hankkineet bongorumpunsa haitilaiselta noitatohtorilta, ja ne olivat siten kirotut, että tekivät kuulijansa vähintäänkin hulluiksi.
Niin kävi siis Edgar Allan -rukallekin. Mutta on myös ehkä niin, että musiikista innostunutta nuorisoa ei voi tapahtuneesta täysin syyttää. Oli Poen jutussa nimittäin muutakin, ja ehkä mies sai täysin ansionsa mukaan. Lakkinsa ja toverini takin oli hän – saimme sittemmin tietää – vienyt kirkonkylän salakapakoitsijalle pantiksi.
Paavo
Kommentit