Tässä olen jotain kuusi vuotta. Minut pistetään johonkin testeihin. Siinä pitää taputtaa ja äännellä rytmin mukaan. Näen terveydenhoitajasta että pärjään testissä hyvin. Tajuan että olen jotenkin erityinen niiden mielestä. Seuraavaksi tajuan että minut on pistetty johonkin musiikkikouluun. Ne muut on paljon minua vanhempia. Ne osaa nuotit. Saan kaverin kauniista tytöstä joka istuu minun vieressä. Se tekee kaikki minun tehtävät. Opettaja piirtää joitakin nuotteja taululle ja kertoo asioita, joista en älyä mitään. Mutta aina kun kuunnellaan tai tehdään musiikkia, älyän kaiken. Sanon äidille etten halua jatkaa. Minut pannaan sieltä pois. Minua hävettää koko juttu.

Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin luen ensimmäistä kertaa Nabokovia.

Kun olen lukenut kaksi sivua, tajuan olevani järjettömän, rajattoman iloinen. En tajua lukemastani mitään, se on tietysti suomennos, tajuan kaiken, mitä kirjoittaja puhuu, mutta jos joku kysyisi jotain tarinasta, en muistaisi kuin joitakin ensimmäisiä rivejä. Tämä on niin voimakas tunnistamisen hetki, että luettuani puolisen tuntia en kykene enää iloltani lukemaan, vaan alan itkeä. Edelleen, ei ole kyse tarinasta, vaan rytmistä. Ja tavasta olla kielessä. Se on tuttu kuin ihminen, johon rakastuu heti. Nämä molemmat ovat tositarinoita. En vieläkään muista Nabokovin kirjan nimeä tai sen tarinaa, luin sen kokonaan. Rakastan sitä. En ymmärrä siitä mitään.

Katsoin eilen elokuvan Vuodet Picasson kanssa. Hion yksityiskohtia käsislinjan opetussuunnitelmaan: Olen repinyt vaatehuoneesta kaiken lattialle, siellä on kesäkenkää ja luistimia revin alas ja aukaisin ihan kaiken. Nyt kasoja, joita pitää siivota on ympäri kotia. Ja olen täällä enkä suunnitelmassani. 30.11. esitän runomuotokuvia flamencokitarakonsertissa. Olen aiheesta ihan ympyriäisenä.

Eipä muuta paina puuta oo mun kaveri. Asialliset asiat tehdään muuten ollaan ku ellun kanat.

 

Mitä leikittäs? Tuu.

 

Essi