Saara Kähkösen Pyssy
Pimeä otti niskalenkin Limingasta ja kun ajelin Ouluun, huomasin saman asian:
Eipä näy päivänvaloja.
Lapset kyselevät aamuisin ja iltaisin onko nyt yö. Se on ihan perusteltu kysymys. Mistä sen tietää, kello käy, pimeät vaihtuvat.
Nyt istun perjantaiaamua työkoneella ja teen rästejä. Loma alkaa huomenna. Se on hyvä asia.
Pimeä on hyvä asia myös, sen suojassa voi levätä ja kokea syvää rauhaa.
Luen parhaillani Anthony de Mellon Havahtuminen-teosta.
Se oli minulla valmiina hyllyssä mutta Mellon saarnaava ja rajoittunut puhetapa sai nakkaamaan opuksen seinälle parisen vuotta sitten, kun ostin sen messuilta. Kuitenkin juuri pitämäni yleisluennon jälkeen eräs kuvataideopiskelija tuli sanomaan että se mitä puhun kuuntelemisesta tuo mieleen Mellon teoksen. Otin kirjan uudelleen luettavaksi ja kun olin toipunut miehen retoriikasta (ja vähän vääntelin huonoksi taittunutta nidettä) annoin mennä.
Hitto.
Havahtuminen puhuu kyllä juuri sen kaltaisesta tiedostamisesta, jota itse harjoittelen sekä ihmisenä että opiskelijoiden kanssa, jotta kirjoittaisimme.
Jos näet itsesi läpi, näet kaikkien muidenkin läpi. Silloin rakastat heitä.
(ote kirjasta)
Itsensä tiedostaminen on (kirjoittamista) elämistä, kuuntelemista. Mutta terminä se viittaa kaikenmaailman huuhaahan ja hoida itses-tyyppiseen hömppään jota tulvii joka suunnasta.
Olen istunut tässä ruudun edessä tovin ja pyrkinyt tavoittamaan Mellon opuksen ajatusta, mutta en taivu kuin tuohon sitaattiin.
Taivun vain hiljaisuuteen.
Nostan käden tuohon leualle ja pinnistelen. Katselen näytöstä hohtavaa valoa, mutta kirjaimet käyvät riittämättömiksi. Deletoin niitä pois kappale kappaleelta. Sellainen ei ole minulle tapana. Ehkä se on joku joulunalun sairaus.
En pysty, vielä, kirjoittamaan tiedostamisesta. Tuskinpa vaan minun pää hohtaa valoa. Tai jos hohtaa minä toivon että joku lähipiirissä reagoi siihen jotenkin, sentään itse, elämässäni, tutkin samaa kuin Mello:
Mitä olisi elää irti riippuvuuksista, joita ovat tunteet, muun maailman hyväksyntä ja sosiaalinen suosio.
Rakas joulupukki, tuo näitä
- typeryyden
- keskeneräisyyden
- huonouden sietokykyä
tai:
tuo näitä
typeryys
keskeneräisyys
huonous
sietokyky
Yhä vakuuttuneemmaksi olen käynyt ihmisen virheestä. Virheestä sen kaikissa muodoissa: Väärin sanomiset, väärin tekemiset, joille, kuten itselleen, ei vain voi mitään. Väärinymmärrys, mikä mahdollisuus ihmisten kesken!
Virheessä vain yksinkertaisesti on kaikki, mikä tekee kiinnostavan. Ranskalainen filosofi Simone Weil kirjoittaa, että virhe on ihmisen identiteettiä, muu osa sosiaalista oppimista. Valmista näkemistä. Niin kuin on oppinut katsomaan tuolin tuolina niin kuin tuoli aina on tuoli ollut (kuten näet minun on täysin hyödytöntä kirjoittaa tänään mutta ajattelin että blogi on päivitettävä ennen lomia. Tämä on puolustuspuhe, vihaan niitä, mutta virhe virheestä bang bang)
Mieleen tältä syyskaudelta on jäänyt lähtemättömästi eräs tapaus. Katselimme koko koulun kanssa ITE-taiteilijoista tehtyä dvd-materiaalia auditoriossa ITE-taidetta keräävän Erkki Piirtolan johdolla. Minua häkellytti näiden metsässä asuvien taideihmisten ilo. Siinä nauhalla on taipuisa ja irvistelevä joogi, joka rakentaa metsään saunoja ja majoja ja asuu niissä. Tai sitten jossain päin Kajaania elelevä naisihminen, päällepäin ihan tavallinen, mutta kun roskia tulee hän kokoaa niistä taideteoksen ja sen lisäksi lyö tämän taideteoksen päällensä ja lähtee roskataide päällään Kajaanin keskustaan kävelylenkille. Ihmisiä tapaamaan. "Ne sanoo hulluksi mutta jos tämmöinen on hullua, minä sitten olen sitä."
Ehkä ITE-taide itsessään ei ole se juttu, on paljon taidetta, hyvää ja huonoa, mitäpä niistä.
Mutta itselleen elävä ihminen, ei, ei sekään, vaikka on jo suurempaa, ja ilo.
Sen katseleminen saa itkemään ilosta. Katselen ITE-taiteilijoita ja heidän elämäniloaan, ja itken ilosta.
Väliajalla kollega Jukka kääntyy penkkiriviltä.
"Sinä olet liikuttunut."
Nyökkään.
"Ajattele, Essi. Me ei enää koskaan pystytä tuohon."
Ja sitten hän kääntyy takaisin.
Katselen hänen selkäänsä.
Ei se kyllä niin mene.
Ei voi mennä, antaudun. Toivon metsän takaisin metsäksi, lasken kaiken alas.
Legendaarinen ITE-taiteilija ja joogi Eelis, jonka sukunimeä en tässä kuolemaksenikaan muista, vastaa nauhalla kysymykseen, kuinka saavuttaa yhtä syvä ja merkittävä ilo, kuin hänellä:
"Kukin opiskelkoon oman hiljaisuutensa."
Yhdyn edelliseen puhujaan.
Hyvää ja rauhallista joulua.
Essi
Eipä näy päivänvaloja.
Lapset kyselevät aamuisin ja iltaisin onko nyt yö. Se on ihan perusteltu kysymys. Mistä sen tietää, kello käy, pimeät vaihtuvat.
Nyt istun perjantaiaamua työkoneella ja teen rästejä. Loma alkaa huomenna. Se on hyvä asia.
Pimeä on hyvä asia myös, sen suojassa voi levätä ja kokea syvää rauhaa.
Luen parhaillani Anthony de Mellon Havahtuminen-teosta.
Se oli minulla valmiina hyllyssä mutta Mellon saarnaava ja rajoittunut puhetapa sai nakkaamaan opuksen seinälle parisen vuotta sitten, kun ostin sen messuilta. Kuitenkin juuri pitämäni yleisluennon jälkeen eräs kuvataideopiskelija tuli sanomaan että se mitä puhun kuuntelemisesta tuo mieleen Mellon teoksen. Otin kirjan uudelleen luettavaksi ja kun olin toipunut miehen retoriikasta (ja vähän vääntelin huonoksi taittunutta nidettä) annoin mennä.
Hitto.
Havahtuminen puhuu kyllä juuri sen kaltaisesta tiedostamisesta, jota itse harjoittelen sekä ihmisenä että opiskelijoiden kanssa, jotta kirjoittaisimme.
Jos näet itsesi läpi, näet kaikkien muidenkin läpi. Silloin rakastat heitä.
(ote kirjasta)
Itsensä tiedostaminen on (kirjoittamista) elämistä, kuuntelemista. Mutta terminä se viittaa kaikenmaailman huuhaahan ja hoida itses-tyyppiseen hömppään jota tulvii joka suunnasta.
Olen istunut tässä ruudun edessä tovin ja pyrkinyt tavoittamaan Mellon opuksen ajatusta, mutta en taivu kuin tuohon sitaattiin.
Taivun vain hiljaisuuteen.
Nostan käden tuohon leualle ja pinnistelen. Katselen näytöstä hohtavaa valoa, mutta kirjaimet käyvät riittämättömiksi. Deletoin niitä pois kappale kappaleelta. Sellainen ei ole minulle tapana. Ehkä se on joku joulunalun sairaus.
En pysty, vielä, kirjoittamaan tiedostamisesta. Tuskinpa vaan minun pää hohtaa valoa. Tai jos hohtaa minä toivon että joku lähipiirissä reagoi siihen jotenkin, sentään itse, elämässäni, tutkin samaa kuin Mello:
Mitä olisi elää irti riippuvuuksista, joita ovat tunteet, muun maailman hyväksyntä ja sosiaalinen suosio.
Rakas joulupukki, tuo näitä
- typeryyden
- keskeneräisyyden
- huonouden sietokykyä
tai:
tuo näitä
typeryys
keskeneräisyys
huonous
sietokyky
Yhä vakuuttuneemmaksi olen käynyt ihmisen virheestä. Virheestä sen kaikissa muodoissa: Väärin sanomiset, väärin tekemiset, joille, kuten itselleen, ei vain voi mitään. Väärinymmärrys, mikä mahdollisuus ihmisten kesken!
Virheessä vain yksinkertaisesti on kaikki, mikä tekee kiinnostavan. Ranskalainen filosofi Simone Weil kirjoittaa, että virhe on ihmisen identiteettiä, muu osa sosiaalista oppimista. Valmista näkemistä. Niin kuin on oppinut katsomaan tuolin tuolina niin kuin tuoli aina on tuoli ollut (kuten näet minun on täysin hyödytöntä kirjoittaa tänään mutta ajattelin että blogi on päivitettävä ennen lomia. Tämä on puolustuspuhe, vihaan niitä, mutta virhe virheestä bang bang)
Mieleen tältä syyskaudelta on jäänyt lähtemättömästi eräs tapaus. Katselimme koko koulun kanssa ITE-taiteilijoista tehtyä dvd-materiaalia auditoriossa ITE-taidetta keräävän Erkki Piirtolan johdolla. Minua häkellytti näiden metsässä asuvien taideihmisten ilo. Siinä nauhalla on taipuisa ja irvistelevä joogi, joka rakentaa metsään saunoja ja majoja ja asuu niissä. Tai sitten jossain päin Kajaania elelevä naisihminen, päällepäin ihan tavallinen, mutta kun roskia tulee hän kokoaa niistä taideteoksen ja sen lisäksi lyö tämän taideteoksen päällensä ja lähtee roskataide päällään Kajaanin keskustaan kävelylenkille. Ihmisiä tapaamaan. "Ne sanoo hulluksi mutta jos tämmöinen on hullua, minä sitten olen sitä."
Ehkä ITE-taide itsessään ei ole se juttu, on paljon taidetta, hyvää ja huonoa, mitäpä niistä.
Mutta itselleen elävä ihminen, ei, ei sekään, vaikka on jo suurempaa, ja ilo.
Sen katseleminen saa itkemään ilosta. Katselen ITE-taiteilijoita ja heidän elämäniloaan, ja itken ilosta.
Väliajalla kollega Jukka kääntyy penkkiriviltä.
"Sinä olet liikuttunut."
Nyökkään.
"Ajattele, Essi. Me ei enää koskaan pystytä tuohon."
Ja sitten hän kääntyy takaisin.
Katselen hänen selkäänsä.
Ei se kyllä niin mene.
Ei voi mennä, antaudun. Toivon metsän takaisin metsäksi, lasken kaiken alas.
Legendaarinen ITE-taiteilija ja joogi Eelis, jonka sukunimeä en tässä kuolemaksenikaan muista, vastaa nauhalla kysymykseen, kuinka saavuttaa yhtä syvä ja merkittävä ilo, kuin hänellä:
"Kukin opiskelkoon oman hiljaisuutensa."
Yhdyn edelliseen puhujaan.
Hyvää ja rauhallista joulua.
Essi
Kommentit