Kun kirjoitan tätä, räntii.
Semmoinen epätavallisen kirkas maisema työhuoneeni ikkunasta. Pisaroita lasilla, kuusi, samanmuotoinen koko talven.
Liminkajoki on antamassa periksi. Se on jäässä. Muutama sulanut reikä koulun kohdalla. Aion mennessä tarkistaa, virtaako siinä kohtaa missä virtaa aina. Veikkaan, että virtaa. Liminkajoki on perääntantamaton, hyvin pienikokoinen, mutta sitkeä, tyhmäksi asti.
No niin. Goldbergilta on ilmestynyt uusi kirjoittamisen opas josta luin M-R Vainikkala-Kejosen arvion. Kriitikko siteeraa Goldbergia, jonka mielestä kaiken luovan tekemisen alkujuuri on improvisaatiossa. On totta, että ilman leikkiä kirjoitus kuolee ja kirjoittaja myös. Aristoteleen Runousopissa viitataan kertomusperinteen syntyyn jotakuinkin, että leikin, so. improvisaation voimalla kerrottiin ensimmäiset tarinat, jotka yhdistyivät riittiin. Leikki ei tiedä, mihin johtaa itsensä. Leikki on salattu ja oma ja lyhyt. Leikki on paineeton ja nopea ja hauska. Leikki on, että jos sinä poistut huoneesta minä hyppään ylös ja menen seinää vasten seisomaan, piiloon.
Seinää vasten seisominen ei ole hyvä piilo.
Vähän epäloogista, sanoisin seinää vasten seisojalle.
Mutta nauramalla sen sanoisin. Se on leikki ja siksi paras mahdollinen piilo.
Minulla on taustalla nyt 10 vuotta kirjoittamisen opettamista ja saman verran Ylioppilasteatteriharrastuneisuutta. Improvisaatio on antava metodi. Pelkään sitä paljon, pelkään itse kirjoittaa ilman kontrollia ja tietoa lopputuloksesta. Haluan tietää, mitä perillä on. Haluan sijoittaa kirjoitukseni johonkin: Lajiin, arvottaa sitä, haluan pelata sen kanssa kaiken, minkä voi. Leikki estää sitä. Leikki istuu minun olkapäällä ja haistattaa kaikelle pitkät paskat. Makaa, leikki sanoo. Anna periksi, lopeta, leikki sanoo. Minulla on tylsää, tämä ei viihdytä yhtään, viihdytä minua, leikki sanoo, naura, naura, leikki sanoo tai edes etsi nauru. Minun ystävä seisoo seinän vierellä ja on niin tyhmä että luulee olevansa piilossa. Alan nauraa.
"Sinä et enää leiki," opiskelija sanoi tänään.
"Enkö?"
"Et. Sinä menet tuonne huoneeseen yksin."
"Menenkö?"
"Menet. Etkä leiki."
On totta että kun homma toimii, alan vakavaksi. Tulee kustannustehokkuus ja työtätyötätyötä ja tulee vakava ilme. Nyt on semmoinen leikki. Sen nimi on Känni.
Opetuksen ohessa (esseistiikkaa tällä viikolla) kirjoitamme novellin kimpassa.
Tulimme vahingossa analysoineeksi Kännin tunnetilat yhtenä lokakuisena iltapäivänä. Monistin muistiinpanot kaikille. Siinä on yhteen iltaan kokonaisen elämän tunnearsenaali rakkaudesta raivoon, alakuloon, pelkoon ja apatiaan (Jos joku haluaa referoida tai kertoa Kännin järjestyksen tänne sitaatteineen, olkaa hyviä). Ismo aloittaa ja pyytää jonkun jatkamaan. Katsotaan, mihin känni meidät vie. Ainakin perinteiset "Aina oon yrittäny." "Sää oot hyvä jätkä." ja "Tulee jotenki semmonen olo, että on hylätty." tulevat käyttöön.
Goldbergilainen metodi on löydetty draaman työtapana jo pari vuosikymmentä sitten.
Nyt se leviää hyvää vauhtia kirjoittamiseen.
Allekirjoitan, elän. Improvisoin.
Se on kauheinta, mitä voi.

Suosittelen.

Essi