vko 1. Havainto:

"Onanoikaatte siellä puupuistossa. Ei siellä mitään kirjallisuutta synny."

Hmm. Perjantai-aamu, tumma suklaa kahvi kymmenen minuutin raivari tyttären kanssa siitä miksi viisivuotias haluaa itse pukea jalkaansa kengät sen sijasta että äiti pukisi ne sille. Lopulta, huutamalla kädet nyrkissä: "Luuleksää että tässä yhteiskunnassa tehdään yhtään mitään ihmisillä jotka ei ite saa omia kenkiään jalkaan, saatana!"
Autossa kiroilen kuin mustalainen. Yhteiskunta. Kyllä. Minä käytän tuommoista sanaa viisivuotiaalle. Se ei ole tyhmä.
Tytär huutaa kuistilla kengittä on saanut sukat märiksi kävelemällä ruohikossa. Päättää leikkiä viisi minuuttia pihalla sen aikaa kun minä ja poika istumme autossa ja odotamme että Hän saapuisi. Äiti, poika sanoo tilanteen outoutta, mua pelottaa.  Avaan oven. Huudan siitä että tytär jää matkasta jos ei tule  käynnistän auton.
Tyttö huutaa taas, kengittä. Onanoikaatte te siellä puupuistossa. Mikä käsittämätön, ylimielinen asenne. Mitä mielen tylyyttä. Hoohaa.
Mitä odottaa taidekoululainen opetukselta, että siitä ensimmäisellä viikolla syntyy Kirjallisuutta? Vaikka ei osaa vielä "kirjoittaa edes varpusta pensaaseen?" Jälkimmäinen sitaatti on Irja Ranen, kun hän pohtii noviisin suhdetta havaintoon.
Viikko yksi: Havainto.
Nähdä ruoho ruohona.
Me menemme ulos ja kirjoitamme kuusen. Kuusi on kuusi, siinä on käpyjä. Ruoho on ruohoa se ei taivu vielä se ei vaivu uneen ja sopertele unilauluja, myöhemmin kyllä nähdään sininen nurmi sen aika ei ole vielä. Hihkun onnesta kun ryhmä yhtäkkiä kirjoittaa taloa niin että se on keltainen ja siinä on valkoiset ikkunanpuitteet eikä talo huokaile eikä kimalla eikä väitä. Talo on talo.
Ruoho on ruohoa.
Nämä ovat yksinkertaisia asioita.
Taideopetuksen jälkijättöisyys vaivaa kaunokirjallista lajia. Puupuisto on puupuisto. Siellä ryhmä tällä rituaalilla merkitsee itsensä ryhmäksi ja kävellessä muutaman askel astuu samaan tahtiin, se saattaa olla vahinko. Missä on vastinetta rahalle. Mikä on puupuistorituaalin arvo, suoritus, funktio? Oi taideopetus. Anna vastine minuutille, Nyt. Viime vuonna kysyin näihin aikoihin odotuksia vuoden suhteen: "Joitakin suuria elämyksiä pitäis saada."
Kahvitauolla mietin onko se minun vastuulla.
Vuoden aikana, ensimmäisen kuukauden, opin, että ei ole.
Se joka elää, osallistuu, sitä Suuri elämys ottaa rinnuksista ja nakkaa seinälle, vaikka koko ryhmän, ja ryhmä huokaa onnesta. Se ei ole opettajasta kiinni vaan osallistumisesta. Anna minulle tunne pane kengät minulle jalkaan sukat on kastunu jo.
Voi voi.
Autossa istuminen ei auta, kävelen tytön luo ja rauhoitan ääneni äidiksi.
Jos mä otan kädestä laitatsä ne  jalkaan.
Joo.
Sujahtavat, vaivatta.

Essi