On ollut vaikeaa pitää yhteyttä edes näin blogin kautta. Tänään koko päivä tuntui raskaalta taakalta, jota oli tarkoituksen mukaisesti raahattava paikasta toiseen. Raahasin kai siinä määrin paljon, että Limingan teissä on mielialani vuoksi rantu. Kehossani ei ole enää voimia edes liikkua. Vettä haluaisin, mutta hanakin on toisessa huoneessa.

On jollakin tavalla kamalaa, että ei tahtoisi olla yleinen taakka kaikille ihmisille, läheisille eikä kauemmille. Kuitenkin avuliaimmat ovat valmiita kantamaan lyijynraskautta puolestani, mutta minä en halua antaa sitä kannettavaksi, sillä se on minun hommani ja loppukädessä minulla on siitä vastuu. Tavallaan tämä kaikki liittyy sekä minun että Lauran tapaukseen. Minun tapauksessa muut tahtoisivat kantaa ja Lauran tapauksessa ei tahtoisi. Mielestäni Lauran ei missään nimessä pitäisi kantaa sellaisia asioita omilla harteilla, sillä masennus on vakava sairaus, jota hoitavat ammattilaiset. Luotan heihin enemmän kuin omiini tai muiden vastaavassa tilanteessa olevien taitoihin.

Kävin vanhempien luona. Äiti luetutti minulle hänen omia runoja. Hän on yksi rehellisimmistä runonvääntäjistä, mihin olen törmännyt. Ehkä juuri siksi, ettei hän ole ajatellut julkaista niitä missään, tuskin edes näyttää kenellekään. Ihan vain omaksi iloksi tai helpotukseksi. Niistä tuli outo olo. En ehkä ollut valmistautunut tietämään niin paljon äidistäni. Tai typeräähän se oikeastaan on, kun olemme molemmat aikuisia ja lähisukua. Meidän tulisi tietää toistemme elämästä yhtä ja toista. Runous kai on meille nykyään yhteinen kieli. Rakastan äidissäni sitä piirrettä, että hän ottaa tehdäkseen jotakin ja tekee sen todella hyvin, antaumuksella. Hän ei jää toiveiden ja tekemisen limboon.

Aioin mennä Essin kirjan, Villen albumin ja Kaisan kokoelman julkistamisbileisiin, mutta puolikuudelta ajatuskin pumppasi lihaksiini lyijyä. Onneksi kuitenkin näin Kaisan koululla. Se kai oli taivoitteeni tälle päivälle. Nyt olen kotona Höyhtyällä. Onneksi voin suorittaa käsiksen esseenä. Huomisen aamu tuntuu mahdottomalta sietää.

Oksettaa.. Söin tänään koulussa vihreitä oliiveja ja tummia rypäleitä, sekä puoli pussia karkkia. Tiesin, että niistä tulee paha olo. En vain jaksanut välittää. Taisi olla jo ennen sitä paha olo, en muista. Kai se vain toi fyysisen pahan olon psyykkisen rinnalle ja näin keho ja mieli olivat jälleen yhtä.

Eräs tuttavani kerran sanoi: "Kun ei ole enää mitään muuta jäljellä niin on aina huumori." Se on viimeisenä pohjalla pelastamassa. Nyt alkaa kai olla minun aika ottaa huumori käyttöön.

Ismo