Ja siellä Pienin yhteinen jaettava - Pirkko Saisio/Mikko Roiha.
Aulassa minua vastaan kävelee nuori nainen. Nuori nainen haluaa tietää miten kirjoitetaan romaani.
- Että tehdäänkö joku päätös ja sitte kirjotetaan monta vuotta?

Vuosi 1997, Tampere. Klubi ja fukseja.

Kirjailija Inka Nousiainen pesee mun kanssa käsiä naisten vessassa.
Kysyn siltä että
- Miten kirjoitetaan romaani?
Kirjailija Inka Nousiainen tekee itselleen kiireen ja jättää kädet kuivaamatta.
Kirjailija Nousiainen ei katso minua, katsoo minun ääriviivat ja sitten ohi, vastaa:
- No se kirjoittaminen kai on siinä se helpoin juttu.
Ja mikä sitten on vaikein, kysyn Nousiaisen selältä, mutta selkä ei vastaa.
Ajattelen että sitten kun olen kirjailija itse, en rupea ylpeäksi niin kuin Nousiainen.

2.12. Oulun kaupunginteatterin väliaika. Katson nuorta naista. Sillä on farkut ja helmikaulakoru ja jumalaiset piirteet. Ajattelen että se ei ole mun oppilas ja että nyt on vapaa.
Alan etsiä aulasta kavereita mutta kavereita ei ole.
Alan tehdä kiirettä, kahvia pitäisi saada tai jotakin suuhunpantavaa, mitä vaan että pääsisi tästä.
- Että pitääkö se vaan päättää vai miten se kirjoitetaan, kirja, jumalainen tyttö kysyy.
- Se nyt on... kai siinä täytyy päättää jotku päättää jotku ei en minä tiedä, sanon, ja käännyn, ja lähden.
Se kirjoittaminen nyt on siinä se helpoin juttu, ajattelen, ja siinä kohtaa elämääni vasta ymmärrän mitä Nousiainen tarkoitti ja että itse asiassa Nousiainen ei ollut yhtään ylpeä.

Apurahapäätöstä odotellessa:
Essi Kummu