En tiedä päivämäärää. Se on hyvä asia.
Eilen tein näin: Ostin kahden litran valkoviinipänikän ja kaksi kynttilää ja vein lapset pois. Toin kotiin saaliini. Koti oli tyhjä ja pimeä. Minulle tuo on erinomaisen kaunis lause. Katsoin ympärilleni. Siivoa, ääni sanoi. Älä laita valoja päälle, sanoi toinen. Laitoin valot päälle. Laitoin valot pois, otin kannettavani ja sytytin kynttilät. Kirjoitin joululahjan. Siitä tuli hirveä enkä tiedä saatanko sitä ikinä antaa. Mutta totta se on.
Aamulla ei ollut krapulaa vaikka vielä lauantai-iltana luin kirjoittamisteni jälkeen pikku hiprakassa Penttiä (S, kootut, Nisperosta vaan kympin.) ja tanssin välissä. Nousin ylös. Kello oli siinä yhdeksän pintaan. Lähdin, syömättä, kävelemään kirkolle. Näky oli uskomaton, kuin Bergmanilaisesta elokuvasta: Lakeus, kuluneen ruskeaa ja harmaata, pieniä mustia möykkyjä harvakseltaan joka suunnasta kävelemässä kirkolle päin. Niin kuin semmoisia käveleviä syntisäkkejä, kyyryssä, joka puolelta. Saavuin kirkolle. Sen eteen jäi auton kyydistä poika, jolla junttilippis. Kysyin pojalta onko nyt jumalanpalvelus. "Eiköö nee tähän aeekaan oo," poika sanoi. "Mä vaan en kehtais kenenkään hautajaisia kuokkia," sanoin pojalle ja ajattelin että adidashousuissani me ollaan samaa heimoa.
Hippasin sisään lenkkareissa ja kaksi päivää vanhassa tukassani.
Seurat oli hyvät. Kynttilöitä oli ja pappi, joka puhui Jeesuksen toisesta tulemisesta. Olen aina ihmetellyt niitä, jotka eivät laula virsiä vaan istuvat vain vakavina. Nyt itse olin se. Tuli rippi. Minä en voi mennä, ajattelin. Miksi et voi, toinen ääni sanoi. Minä en oo arvoinen, vastasi siihen toinen. Mitä helvettiä, toinen ääni huusi.
Katsoin niitä, jotka menivät. Hyvä on, ajattelin. Ehkä en ole Jumalani arvoinen, on syntitaakkaa, sovittamatonta vielä ja paljon. On häpeää. Mutta. Minun on oltava kyläläisteni arvoinen ainakin, sitäpaitsi mummoilla on kaikilla toppahousut. Että se näistä raidoista housuissa.
Menin ja sain leivän ja viinin ja joku soitti urkuja ja lauloi Ave Mariaa ja itkin.
Palatessa itkin. En kestä kaunista ja minulle tästä syystä nauraa ihmiset aina. Että periaatteessa olen häpeään tottunut, jos johonkin. Penkissä rippikoulumerkkiä suorittava poika tuijotti minua pitkään sen jälkeen kun istuin yksin virsikirjani kanssa täysin tolaltani poissa. Annoin sen katsoa. Hävetti jotenkin vähemmän.
Ens sunnuntaina en mene vahingossa. Panen kellon soimaan sitä varten. Jeesus halusi minulta hyviä tekoja ja vähempi itseni kanssa vellomista ja vähempi turtumusta joka tulee viinan kanssa läträämisestä ja arjen huoliin unohtumisesta.

Kotiin tullessa kirjoitin luonnoskirjaan: "Olemisen ja kirjoittamisen on tultava yhdeksi ja samaksi. Tuntuu hyvältä olla."


Essi