Tutustuin eilen berliiniläiseen runo lavalle -kulttuuriin. Brauseboys -nimi on ryhmän, joka harjoittelee suomalaisen Laine-instituutin tiloissa runojensa esittämistä ja ilmeisesti kirjoittamista myös. Nimi tarkoittaa "suihkupoikia, koska tilassa on suihku."

Homma on organisoitu hyvin. Suihkupojilla on jakaa esitteitä itsestään, monivärisiä käyntikortteja joissa miehet pasteeraavat kuin bändi. Tilanteessa minulle luvataan saksaksi (en ymmärrä kieltä, lainasanat menee vielä) multimediaesitys, joka heijastetaan tietokoneelta kankaalle. Kaljaa on myytävänä, valot on kuin diskossa, pääsymaksu on. 4 euroa.

Puolen tunnin hikisen odottelun jälkeen (paikalla on kuvausryhmä Suomen televisiosta, siinä kaikki mitä seurata) homma alkaa. Kukaan pojista ei oikein tiedä mitä myydään ja milloin lähtee. Yleisö istuu tuolilla kuin konsertissa. Kaikki katsovat toisiaan, minä olen maksanut hinnan. Tulee odotuksia. Iiro Rantalan näköinen kaveri soittaa kyllä hyvin pianoa. 3 miestä lukee paperista ja laulaa. Niitä jännittää.

Olen iloinen siitä että niitä jännittää. Yksi kerrallaan saksalaismiehet käyvät olkapäät korvissa esittämässä jotakin missä sanotaan monta kertaa kaupunginosan nimi Wedding, Berliinistä ja Mittestä puhutaan myös paljon. Joka välissä nauretaan. Alan ajatella Tuiraa. Että jos kirjoittaisin siellä runon pitäisikö siinä monta kertaa miettiä Oulua ja sitten tätä minun sydämeen käyvää kaupunginosaa. Nelikymppinen mies joka jännittää esiintyessä on neljän euron arvosta katsottavaa. Oulun paikallinen esiintyvä runoseurue Huutomerkki on tähän verrattuna ammatillista hommaa. Kyllä on ihan eri kantimissa asiat meillä pohjois-suomalaisilla.

Eikä minun edes annettu lukea omia, niin on tiukat raamit. Höh. Yhdet vetää patonkia ja kaljaa tuolilla ja hörisee. Kaipaan kotiin.

Sentään olen oppinut tekemään täällä töitä. Se tarkoittaa muistikirjaa ja metroa. Kahviloissa kirjoittelu on nastaa kans, mutta puistot ja hautuumaat on vielä parempia.

Essi