Mulla on nelivuotias toisella polvella. Istun koneella, hän opiskelee, pitkällisen vaatimisen jälkeen (kynä ja paperia, joihin en taipunut mailien lukemiselta) kirjoittamaan nimensä.
Komea on katsella lapsi, tuossa sylissäni, omaa nimeään harjoittelemassa. Eikö rakastumisessakin rakastetun  nimi ole kaunein nimi maailmassa, rakastetun kasvot maailman kauneimmat? Jospa sitä onnistuisi rakastumaan itseensä, omaan nimeensä, kirjoitukseensa, linjan vuoden aikana. Siinä haastetta. Loput, kirjainten järjestyminen ja kirjallisen muodon, kyllä seuraa tätä oivallusta.
Jännittävää on seurata, mitä alkaa tapahtua nyt kun kirjani julkaistaan. Oikoluin juuri Kalevan tulevan artikkelin. Siinä minusta oli tehty persoonallinen ja fiksu. Kaikkea saa kirjoituksella aikaan.
Tai sitten on vain minun vuoroni rakastua - itseeni, nimeeni.
Ilmoittakaa joku sitten jos - ja kun - mulla menee sen suhteen överiksi.

Olen iloinen ja yllättynyt ja toiveikas. Tämä kirjoittajieni blogiin ilmaantuminen, omatoimisuutta, läsnäolevaa. Jatkakaa, oi ihmiset. Saa kirjoittaa, aina saa kirjoittaa. Saa sanoa mitä vaan, kuvia saa laittaa, minkälaisia vaan.

Nyt vaan omaa nimeään maistelemaan. Eivätkö peilistä katselekin minua maailman kauneimmat kasvot?
E