Aina Bergroth, nainen lapsen olkapäillä

Aamun Kalevassa Putte Wilhelmsson, tuo kriitikko Jumalan armosta, parkuu Teoksen kirjailijoiden perään. Wilhelmssonin mielestä Teoksen tasaisen laatuvahva kirjailijakaarti on naissukupuolista, korostetun kieli- ja koulutustaustaelitististä ja vaikeusasteeltaan tahallaan keskivertokirjankuluttajaa rassaavaa.
Teos julkaisupolitiikallaan nostaa lukijan rimaa, myöntää toki kriitikko W lopuksi ja antaa esimerkeiksi tämän syksyn esikoiset, Berghrothin Ah autuutta ja Laura Lindstedtin Sakset.
Olen lukenut Bergrothin esikoisen.
Olen tutustunut siitä kirjoitettuun kritiikkiin, joka on poikkipuolista, tunteenomaista ja erityisen provosoitunutta lataukseltaan. Tämä on kirjan ansiota. Se provosoi, mutta ei itsetarkoituksellisesti.
"Tämä on hirveä kirja," kommentoi FT Jussi Ojajärvi Bergrothin romaania Urjalan esikoisseminaarissa, "tässä joutuu kohtaamaan omat tunteensa."
Aina Bergroth on esikoiskirjailija, joka ei kirjoita aikaa vasten. Hän kirjoittaa itsensä aikaan, merkitsee teoksen siihen. Ah autuutta on sietämättömän voimakas ja upea romaani.
"Ei tämä ole kertomus, tämä on tunnetila, tunnelma, tilanne," teosta arvioi Urjalassa Taija Tuominen. Harva esikoiskirjailija on saanut niin hirveää ja rumaa ja väärinymmärrettyä kritiikkiä kuin Bergroth. Tuominen oli tutkinut teoksen kritiikkejä tähän asti, "Suomen kielen pahoinpitelyä," eräskin kritiikki sanoo. Mitä ihmettä odottaa Suomen lukeva kansa?
Televisio syytää ilta illalta pahempaa soopaa jonka käsikirjoitus on ilmeisesti laadittu vessaistunnon aikana jonkun itseensä ja elämäänsä väsyneen mainostoimittajan kynästä. Mainoksia varten laaditaan pitkiä, laaduttomia TV-sarjoja. Maikkari ulkoistaa kotimaisen draaman ostamisensa, tahallaan, saa halvemmalla kotimaisilta kirjoittajiltakin siten ja siellä piiri pieni pyörii. Sitten joku yllättäen osaa kirjoittaa omaa kieltä ja näyttää tarinansa niin pirullisesti että lukemisen jälkeen jää sietämätön, ihana olotila.
Kas, tunsin jotain.
Se olin minä itse.
Kaleva teoksesta: Kielen jäsentelemättömyys tekee teoksesta kuitenkin vaikeasti lähestyttävän ja kuristavan. Henkilöistä ei saa riittävää otetta. Heillä ei ole edes nimiä, jotka ankkuroisivat heidät maailmaan. 148 sivusta huolimatta tiivistämisen varaa olisi ollut. Kieli kääntyy itseään vastaan ja muuttuu puuromaiseksi. Lukija ei jaksaisi lusikoida yhtään enempää.
Olen hämmentynyt ja aidosti ilahtunut Bergrothin esikoisesta. Pahoittelen armas kollega Aina B tätä Kalevan kritiikkiä ja ylipäänsä väärinymmärrystä, jota tällä hetkellä saat osaksesi. Myötäelän sitä nyt, tässä. Sentään jos lohduttaisivat Mari Mörön sanat: "Kirjailija ei voi saada tarpeeksi takkiinsa." 

Tai: "Tyrmäävä kritiikki on hyvä alku."

Sanokaa minun sanoneen Helsingin kaupunginteatterissa dramaturgina työskentelevän Bergrothin ura tulee olemaan pitkä ja komea. Ja nimenomaan tällä startilla.

Essi Kummu