Kesäinen iltapäivä Oulussa. Päätän juoda kahvit ennen kuin suuntaan pankkiini maksamaan laskuja, joita ei enää netissä voi hoitaa nykyisin. Mies, kutsunpa häntä nyt vaikka kirjaimella A, tulee patiolle viereeni. Hänen ympärillään on koko joukko hemaisevia naisia, toinen toistaan kauniimpia. Kuuntelen heidän puheitaan laihdutuksesta.

A nousee ylös: "Talvella mä olin hyvässä kunnossa mutta nyt, kattokaa."

Mille naiset nauraa. Sytytän sikarin.

A laskeutuu alas ja katsoo minuun.

"Nainen polttaa sikaria. Aika jännä."

Nyökkään. Sanon että se on viimeinen. Ja että se on viimeinen joka kerta.

"Jotenki hyvä. Hyvä."

Hän nostaa peukalonsa ylös. Nousen hetken päästä lähteäkseni, mutta A huudahtaa, säikähtäneenä: "Älä mene! Ole ystävä!"

Hän tarttuu minua molemmista käsistä ja vetää minulle tuolia alle. Ajattelen että ihan yhtä hyvin voin liittyä A:n ihailijaseuraan.

"Saanko osallistua tuohon laihdutuskeskusteluun?"

Mutta Ari on jo työntänyt korvansa suuhuni.

Ja sanon jotain yhtä viisasta kuin:

"Kun sielulla on nälkä, ruumis lihoo."

A katsoo minua.

"Sä et taida olla täältä."

Nauran hänelle ja nousen ylös.

Meille tulee jonkin verran riitaa lähtemisestä enkä suostu antamaan puhelinnumeroa, mutta lupaan hänelle että mailia saa laittaa.

Siitä on nyt kolmisen viikkoa.

En ole saanut mailia A:lta, joka opiskeli joskus seitkytluvun lopulla Oulun yliopistossa kirjallisuutta pääaineena. Niihin aikoihin minä synnyin. Kerroin iltasella tämän saman tarinan eräälle kaupunkilaistuttavalleni, hän väitti nähneensä saman miehen jonkun 16-kesäisen perässä juoksemassa, "hitto," hän sanoi, "mä ajattelin panna jalan sen eteen."

Nääh.

Ne on näitä kesäjuttuja. Olen kiertänyt ympäri Suomea keräämässä oman sukuni tarinaa kirjojen ja kansien väliin. Ei ihme, että ruotsin kieli haluaa minua, ei ole kuin 3 sukupolvea siitä, kun ne puhuivat täysin ruotsia. Toisen romaanin arvoitukset, nimiä ja ihmiskohtaloita myöten, saavat näiltä retkiltäni vastauksia.

Se että päivitän yksin tätä blogia on Sääli.

Essi