En muista, olenko kirjoittanut tai onko joku toinen kirjoittanut aiemmin tästä tänne, mutta ehkäpä siihen on tullut nyt jo jotain uutta näkökulmaa siihen edelliseen verrattuna. Nimittäin ympäristöstä, kuinka se muuttuu, kun alkaa jälleen lapseksi. Ensimmäinen havainto; ystäväni nuortuvat ympärilläni.

Se on kaunista. Kannustan heitä, joskus vähän liian aggressiivisesti. Se olen vain minä. Pelaan samaan tyyliin shakkiakin, hyökkään, vaikka tiedän epäonnistuessani joutuvani pahasti alakynteen. Vanhaa fraasia käyttääkseni minulla on tunteet pelissä nyt useammin kuin ennen. Juttelut polttelevat, naurattavat ja itkettävät ja koskevat vihasenakin hellästi. On lupa olla.

Nuortuminen aiheuttaa sitä, että läheiset puhuvat minulle enemmän heitä koskettavia asioita. Minua luultavasti kiinnostaa kuunnella heitä ja siksi minulla on enemmän sanottavaa näihin koskettaviin asioihin. Se tuo ystäväni lähelle.

He, jotka ovat pelänneet minua ennen, pelkäävät vielä enemmän. Jopa niin paljon, että se näkyy ja tuntuu. Se voi etäännyttää. Toisaalta se ei haittaa enää minua, sillä minun ei tarvitse olla kaikkien kaveri, eikä minun tarvitse enää miellyttää kaikkia. Muutamakin riittää, tai oikeastaan jos miellytän teoillani itse itseäni, kaikki on ihan hyvin.

Minä luotan ihmisiin. Ihmiset luottavat minuun. Erityisesti osaan luottaa ihmisiin, jos näen heidän silmänsä.

Pimitän tietoa vähemmän, sillä luotan sen olevan kuumaa kylmän sijaan. Myös muut useammin uskovat minun olevan perillä, mistä puhun tai kirjoitan. Minä ihastun useammin, sytyn taiteelle, persoonille, oivalluksille, ideoille ja maisemille. Joskusolen vähällä pakahtua tunteeseen kun sormenpääni paleltuvat pakkasessa.

Aika on käsite, joka on paljon laajempi. Maailma ei lopu viikon, vuoden tai kahden jälkeen. Minulla on olemassa ikuisuutta muistuttava tila, missä voin vapaasti uida, lentää tai liikkua millä tahansa tavalla. Voin suunnitella sitä eteenpäin tai jättää sen täysin auki. Yleensä välimuoto näistä kahdesta on minulle mielekkäin.

Kosketan mielelläni tuttuja. He koskettavat minua luontevasti. Se on ihanaa.

Minulle ollaan avokätisiä. Minulle tarjotaan sekä töitä, juomia, tilaisuuksia että apua. Minua ei hävetä ottaa niitä vastaan, sillä voin aina antaa niitä vastaan jotakin takaisin. Edes köyhimmillään en ole niin köyhä, ettenkö voisi tarjota jollekin hyvää mieltä ja läsnäoloa. Ystävät pyytävät apua.

Ympäristö ei enää työnnä tai vedä, se hengittää. Se ehdottaa ja sopii, eläytyy ja vaihtelee. Muutos ei ole enää pakotettua tai vastentahtoista. Se vain on ja niin on hyvä.

Ismo