Tunnelma on vaisu.
Kukaan ei eteisessä tervehdi.
Hiljaista on koneet hurisevat.
Kirjoittajalinjan kevät hurisee tasaisesti ja varmasti viimeistä viivaa kohti.
Ihmisissä tuoksuu ensi syksy. Niin se vain on, tulevaisuus sijaitsee jo haisuna ihmisessä aina.  Se mitä pelkää on jo toteutunut. Se mistä  unelmoi on  jo tässä. Kaikki on on. Päällä on.
Keitin kahvin.
Join sen, ei ollut muita.
Toivon että olisi ollut. Tämä on hirveä vaihe.
Istun tässä ja pohdin eilisiltaa. Tapasin vanhoja ystäviäni, joita viimeksi pari vuotta sitten. Nyt kaikilla on talot ja perheet. Yliopistoaikojen vanha ystäväporukka on moninkertaistunut, lattialla pyörii jos minkänäköistä kaveria ja talot, joissa vierailen ovat toinen toistaan hulppeampia.
Meillä on hyvät ammatit.
Ne kuulostaa hyviltä ääneen lausuttuina on psykologia ja bisnesmiestä ja produktiojohtajaa.
Meillä on terveet ja fiksut kakarat, meillä on talot.
Tai minun talo meni jo, se oli kummallinen haave. Tulee uusia taloja ja uusia haaveita. Ne eivät enää koskaan näytä samoilta kuin kertaalleen koettuina olivat.
Yritin vitsailla että päältä päin katsottuna joku vois uskoa että me on ruvettu aikuisiksi. Tila oli upea, söin silmillä sitä; Kaikki valkoista, kromia, pöytä kuudelle, valtava, ja käsitelty just silleen kuin haluaisin oman pöydän joskus, kuluneeksi talonpoikaisantiikkia.
Juuri ketään ei naurattanut. Joku hörähti vähän. Täytän kohta kolmekymmentä. Se tarkoittaa että äiti lähtee yksin tai kaverin kanssa Berliiniin ja kirjoittaa siellä äitin juttuja ja laittaa välillä tekstarin jos muistaa.
Olen löytänyt metsän.
Se on hyvä metsä. Sitä kohti olen ollut tulossa parisen vuotta ja löysin sen viime viikolla. Nyt sinne pitäisi päästä muka joka päivä.
Siellä voi juosta ja kävellä.
Löysin metsästä talon. Pysähdyin talon laitaan.
Se oli hengästyttävä näky.
Jumalainen. Kaksisataa vuotta historiaa takana, ainakin.
Sen toinen siipi oli tyhjä.
Menin ovelle ja pimpotin.
Anteeksi, sanoin naiselle joka avasi oven, mutta teillä on valtavan kaunis talo.
Nainen pyysi sisälle ja käski istumaan alas. Kuisti oli valtavan suuri ja valoisa ja lämmin. Istuin alas. Nainen sanoi että sen mies kuoli kaksi kuukautta sitten ja levitti kädet ympärilleen.
Arviolta kolmesataa neliötä puhdasta kauneutta jonka yllä lepää rauha.
Nyt minä asun tätä yksin, nainen sanoi.
Jäin kylään vähäksi aikaa. Esittelin itseni virheellisesti kynnyksen yli mihin nainen sanoi ettei saisi.
Kuuntelin naisen tarinan.
Kysyin saanko joskus tulla ja puhua lisää, haluan kuulla kaikki. Tämä sitten  kun luopuminen  ei enää  vie niin paljon voimia.
Nainen lupasi.
Hän itki, ja  - usko tai älä - näytti onnelliselta.

Essi