Turun sanomat kirjoittaa ison ja komean artikkelin Maniasta. Hauskaa on kirjailijalla. On iso otsikko: Naksahduksen jälkeen. Ja sitten otsikon alla tietysti minun kuva jossa näytän miltä nyt näytän. Leveä on hymy ja mustat on aluset silmien alla.
Katson Tammen lähettämää nippua kritiikkejä ja ajattelen että tuo ei ole edes pahin. On muitakin, samalla otsikko-kuva -asetelmalla. Piruilua. Mutta kestän sen, ne on turkulaisia. Ja juttu oli hyvä koska se kehui ja oli näkevä tietysti siinä mielessä.
Vladimir Nabokov on kirjailija, jota luen ja en näe mitään enkä kuule mitään. Jos löytää mieleisensä taiteilijan, kuten Nabokov nyt on, tämä venäläinen maanpakolainen (1899-1977, kun minä synnyin! mikä yhteensattuma!kohtalo!). No niin.  En jaksa editoida tätä aamuista  rutistustani työhuone huokailee kylmänä kun en jo siellä ole. Luen Nabokovin  Lumoojaa enkä näe tekstiä koska se soi kuin musiikki. Näin käy kaiken taiteen  kanssa, jonka kanssa sielu soi samanrytmisesti, on perillä  ikään kuin, löytää omansa. Rakastuu. Näkee itsensä. Saa nimen. Ja sitä rataa.
Ehkä joskus vielä tiedän mitä Lumoojassa lukee. Kieli on semmoista että haluttaisi ottaa luonnoskirja ja panna muistiin tuo ja tuo kohta, mutta sitten kokonaisuus ja konteksti ylittää nämä satunnaiset otannat, ja kaikki on yksi suuri rytmillinen kompositio, täysosuma. Ja nyt puhun vain kielestä ja rytmistä ja kuvauksesta. Tarina on vielä auki, mutta se on  erinomainen. Tiedän jo ensimmäisestä säkeestä.
Kjell Westö nimeää musiikin tärkeämmäksi inspiraation lähteekseen kuin kirjallisuuden. Allekirjoitan itse saman. Nabokov on musiikkia, vaikka kirjallisuutta. Ja kaikesta taiteesta etsin vain sen sointia, lopulta.
Lumooja on muuten noin 60 liuskan pituinen novelli tai pienoisromaani, joka edelsi suurta Lolitaa. Jonka luen seuraavaksi.
Mitä aistieroottista kaunista kuvausta.
Lääh. Läkähdyn.
Sibelius ja suklaa odottavat.
Ajattelin eilen tuosta työhuoneasiasta nousseesta keskustelusta blogissa, että Taiteilija ottaa itsensä ja tekemisensä vakavasti vasta, kun hommaa vuokrattavan työhuoneen. Jotkut pystyvät tekemään töitä kotona mutta ne jotka eivät pysty ja unelmoivat muusta, kyllä kieltävät itsensä eivät taiteilijoina, se on vain ammatti, mutta ihmisinä!
Ja ihminen, joka alkaa ottaa itsensä ja toiveensa vakavasti onkin jo vaarallinen tapaus.
Varokaa liikenteessä.

Essi