Edellisessä kirjoituksessani hylkäsin kaksi ihmistä keskelle metsää.
Sinne jäivät, siellä ovat yhä.
Sellaista en kestä itse. Tunnen vastuuta hahmoista ja tarinoista, uskon ne. Merkitsen ylös tuonne päänsisäiseen ilmoitustauluun: Kirjoita ne pois sieltä. Tulee yö, pakkaset. Joku vastuu.
Mutta siinä kävi niin että kohta jossa lopetin kesken on myös kohta, jossa ymmärsin mikä päähenkilön ongelma on, ja ymmärsin myös että tuo ph on toisen romaanini päähenkilön kaksoissisar.
Haluan kirjoittaa nämä ihmiset metsästä pois, mutta teen sen rauhassa enkä halua sille yleisöä. En usko edes, että materiaali päätyy mihinkään. Päätyy jos päätyy. Silläkään ei ole väliä.
Luin juuri Milan Kunderan teoksen Romaanin taide (WSOY1987).  Romaanista taidemuotona kiinnostuneen  kirja se on.  Kundera  pohtii omien  romaanihenkilöidensä syntymistä ja  työtapojaan myös:

"Kirjoittaessani olemisen sietämätöntä keveyttä tein itselleni selväksi, että tiettyjen henkilöiden koodit muodostuivat eräistä avainsanoista. Terezan kohdalla näistä: ruumis, sielu, huimaus, heikkous, idylli, paratiisi. Tomasin kohdalla näistä: keveys, paino. Kirjan kolmannessa osassa (Käsittämättömiksi jääneet sanat) tutkin Franzin ja Sabinan eksistentiaalista koodia analysoimalla useita sanoja: nainen, uskollisuus, petos, musiikki, hämäryys, valo, kulkueet, kauneus, isänmaa, hautausmaa, voima.

- - -

Olemisen sietämättömässä keveydessä Tereza asuu Tomasin kanssa, mutta rakkaus vaatii häneltä äärimmäistä voimanponnistusta, ja yhtäkkiä hän ei enää jaksa, hän haluaa palata takaisin taaksepäin, "alas" - sinne mistä on tullut. Minä kysyn: mitä hänelle on tapahtumassa? Ja löydän vastauksen: Häntä huimaa. Mutta mitä huimaus on? Etsiskelen määritelmää, sanon: "huumaavaa, voittamatonta putoamisen kaipuuta." Mutta samalla esitän oikaisun, tarkennan määritelmää: "Voisimme kutsua huimausta myös heikkoudesta humaltumiseksi. Heikkoutensa tajuava ja siihen alistuva ihminen, joka ei halua nousta vastarintaan, humaltuu omasta heikkoudestaan niin että hän tuntee halua tulla vieläkin heikommaksi, rojahtaa keskelle toria kaikkien nähden, vajota alempaakin alemmas. Huimaus on yksi avain Terezan ymmärtämiseen."

Kunderan työtapa on kiinnostava.
On hirvittävää, mikäli kirjailija kuvittelee tietävänsä kaiken aiheesta, josta on kertomassa. Oli kyseessä sitten autot, henkilöhahmot tai maailma. Tuollainen satunnainen, intuitiivinen, vaistoon luottava metodi ei lopulta ole niin satunnainen ja vaistonvarainen kuin miltä näyttää.
Tarina on vale, tunne josta kirjailija kirjoittaa, ei koskaan. Ei ole ollenkaan sattumaa, mitkä sanat Kundera poimii Terezan syntysanoiksi. Hän etsii itse niihin vastauksia syvemmin kuin vain romaanin hahmoa rakentaakseen. Hän etsii sanojen takana olevia merkityksiä ja rakentaa niistä hahmoja, jotta ymmärtäisi jotain hyvin keskeistä senhetkisestä Tunteestaan. Tavastaan kokea.
Erityisesti Terezan huimaus jäi mieleen Olemisen sietämättömästä keveydestä. Se on romaani, joka kiinnostavalla tavalla ottaa etäisyyttä ja sitten taas vetää ihan lähelle hahmojensa suhteen. Olemisen sietämättömässä keveydessä kirjailija kesken tarinankerronnan tulee kertomaan hahmojensa syntymisestä. Hän haluaa tällä tavalla myös rikkoa fiktion ja tässä ajassa nyt tapahtuvan rajaa: Näettekö? Minä vain sepitän!
Mutta samalla hän, paradoksaalisesti, tulee tehneeksi romaanin hahmoistaan vereviä ja tosia.

Tarina kertoo että Tolstoi, iltakävelyllään vaimonsa kanssa, joutui kohtaamaan näyn jossa nainen makaa kuolleena junanraiteilla. Tolstoin vaimo pohti myöhemmin miehensä reaktiota näkyyn: Hän ei koskaan unohda miehensä kasvoja, miltä ne näyttivät, kun hän katsoi raiteilla kuolleena makaavaa naista. Tästä näystä, kuvasta, tuli Tolstoille pakkomielle. Hän alkoi kuumeisesti miettiä raiteille päätyneen naisen kohtaloa, ja - nämä ovat tosielämän ihmeitä - sai kuulla aika pian, että nainen oli ollut hänen etäisen tuttavansa rakastajatar. Nämä ovat Anna Kareninan ensisävelet.


Essi