Essi aloitti ja Ismo jatkoi. Essi kertoi kirkossa käynnistään. Ismo kirjoitti Liminkaan muuttamisestaan. Asioita elämästä.

Sunnuntaina aamuvarhaisella vanhin tytär heräsi vähän liian aikaisin. Minäkään en enää saanut unta. Makasin siinä parisänkyni omalla puolellani. Mieheni tuhisi omallaan. Vanhin tytär makasi myös samassa sängyssä ja valitti sitä, ettei uni tule. Pyysin olemaan hiljaa, koska kaikki muut vielä nukkuivat.

Maatessani siinä mieleeni ryöppysi jouluisia asioita: kortit pitäisi kirjoittaa, lahjat ostaa lähettäväksi Ruotsiin ja kummilapsille, tytöille pitäisi ostaa joulujuhliin jotain vaatetta, kotia pitäisi koristella jouluiseksi, leipoa pitäisi, mutta en minä JAKSA ja enkä HALUA! Kyyneleet alkoivat virrata, kun mietin kaikkea mitä pitäisi tehdä, mitä muutkin tekevät. Tunsin olevani huono nainen ja äiti, koska minua ei kiinnosta asia vähäänkään, eikä minulla ole voimia. Ei ole apua, ei tukiverkkoja, ei ystäviä, jotka tulisivat minun avuksi. Olen liian flekmaattinen ja passiivinen ihminen, kun on kyse ihmissuhteista. En osaa verkottua. Kuvittelin mielessäni ihmisten ihania jouluja. Sellaisten ihmisten, joilla on paljon sukua ja ihmisiä. Sellaisia kuvia, mitä näkyy Saarioisten ruokamainoksissa, joissa lauletaan "Tule joulu kultainen..."

Sitten moitin itseäni. En saa valittaa. On vieläkin yksinäisempiä ihmisiä. Minulla on sentään mies ja lapset. Meitähän on viisi henkeä kotona joulua juhlimassa jouluaattona. Moni juhlii yksin. Monella on paljon huonommin kuin minulla. Mutta ei tuollainen auta, kun itsellä itkettää. Mieheni kyllä auttaa minua paljon kotitöissä, mutta silti tuntuu, että olen niin poikki. Eikä hän aina ymmärrä miten nainen ja äiti voi kaivata muiden äitien tukijoukkoa ja läsnäoloa. Sitähän minä oikeastaan taas valitan. Aina vaan sitä samaa, enkä osaa asialle mitään tehdä. Pohjimmiltani kaipaan itselleni äitiä. Äiditkin tarvitsevat äitiä, etenkin kun on pimeää ja synkkää.

Lopulta parahdin äänettömästi Jumalalle. "Auta nyt minua! Antaisit vähän apua! En minä jaksa kaikkea itse!"

Meni muutamia minuutteja. Pyyhin kyyneliä ja katselin ikkunassa loistavaa joulutähteä.

Vanhin tyttäreni alkoi laulaa hiljaa joululaulua, minkä hän oli oppinut päiväkodissa:
"Joulumaa on muutakin kuin tunturit ja lunta.
Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.
Eikä matka sinne silloin kovin kauan kestä,
joulumaa kun jokaiselta löytyy sydämestä."

Hätkähdin. Hiljenin. Vai tällaisen vastauksen huutooni tällä kertaa sain? Joulumaa löytyy sydämestä? Mitä vikaa minun sydämessä on kun sitä ei sieltä nyt löydy?

Mietin hetken. Päätin, että en aio stressata joulusta enää yhtään enempää. Jos en jaksa kirjoittaa kortteja, niin en sitten jaksa. Laitetaan vaikka korttirahat hyväntekeväisyyteen. En osta joululahjoja, jos en jaksa, ehkä mieheni voisi hoitaa sen. Tai sitten laitetaan rahaa jokaisin kummilapsen tilille ja sanotaan, että saa hankkia sellaisen lahjan kuin itse haluaa. Kyllä varmaan kaikki järjestyy omalla painollaan. Kun uskoo ja toivoo. Ehkä joulumielikin ilmestyy jostain, kun on sen aika.

Äitejä ja isiäkin syyllistetään tekemään järjettömiä jouluspektaakeleja. Lasten takia täytyisi jaksaa tehdä sitä tai tätä. Kuka käskee ja kuka syyllistää? Perinteet, suku, ystäväpiiri, yhteiskunta ja mainosmiehet? Kirkko lisäksi muistuttaa, että Jeesuskin pitää muistaa tämän kaiken keskellä. Ihmiset saadaan juoksemaan kirkoissa edes kerran vuodessa. Kyllähän noita tahoja riittää ja kiirettä on, jos aikoo jokaisen "tahdon" toteuttaa. Mutta mikä on lapsille tärkeintä? Joulukuusi, joulupukki, lahjat ja joulunajan taianomainen tunnelma. Kaikkein tärkeintä kuitenkin taitaa olla joulurauha. Lapsille se tarkoittaa sitä, ettei isi ja äiti tappele. Ollaan sovussa koko perhe ja leikitään. Siihen ei tarvita tonneittain joulukoristeita, hassuja jouluverhoja tai järjettömästi ruokaa. Siihen tarvitaan vain sitä oikeaa joulumieltä. Eikä varmasti lapset halua sitä, että äiti itkee, koska joulu tulee. Tai isi stressaa, kun rahat loppuu. Se ei ole joulun sanoma.

"Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta...."

Tulkoon siis rauha. Joulurauha. Sitä todella toivon itselleni ja kaikille muille.

Heidi