Noin kolmesataa metriä kirjailijan kotoa sijaitsee hänen vuokraamansa kaksio, työhuone. Matkaamme sinne kirjailijan kotoa autolla.
Hulppeaa, sanon autossa. No en nyt tiedä, Skiftesvik vastaa, ensin oli Kaukovainiolla mutta sinne piti pyöräillä. Sehän on tässä ihan lähellä, yritän. Kirjailija pudistaa päätään. Kaukovainion kämppä ei ollut hyvä juttu, tässä hän sen sijaan on työskennellyt kuutisentoista vuotta.
Astumme sisään. Näyttää poikamiehen boksilta, ehdin ajatella. Räsymattoja, 80-luvun alun kaapit keittiössä, meillä rivarissa oli samanlaiset. Vaneria. Kysyn vessaa, kirjailija osoittaa paikan. Varo, siellä on purjeita, hän sanoo. Ja vanhoja Parnassoja, metritolkulla vessanpöntön vieressä, notkuvissa pinoissa, ei vessapaperia. Pohdin mihin pyyhkiä. Istun pöntöllä ja avaan edellisen vieraan kesken jääneen lehden. Arviolta 70-lukua, siinä Antti Tuuri kirjoittaa vakavia, en muista mitä, ja näyttää nuorelta valokuvassa.
Kirjailija lukee tarkkaan tekstejä, kolmeenkin kertaan, söpisee puoliääneen kun tulen viereen istumaan. Huulet liikkuvat. Menen hänen kirjoitushuoneeseensa, sellainen arviolta kymmenen neliön makuuhuone.  Tietokonepöytää vastapäätä seinällä on kaksi valtavaa merikarttaa ja suurennettu purjeveneen kuva kehystettynä. Purjeveneitä ja merta on kehyksissä eri puolilla työhuonetta. Ja mustavalkoisia valokuvia perheistä. Hiljaista on, kirjoja on. On työrauhaa.
Kun voittajat on valittu, seisomme kirjoitushuoneen ovella ja puhumme kustantajista niitä näitä. Tässä mä kirjoitan, kirjailija sanoo. Nyökkään vakavana. Kysyn, eikö koskaan tule sellainen olo, että hulluus tulee. Vähän aikaa kirjailija on hiljaa. Ensin sitä teki niin paatoksella, hän vastaa sitten ja katsoo minuun. Nyt, kun ilmestyy kirja, sitä istuu vain alas, ei se tunnu oikein miltään. Pitää aloittaa uusi.

Huomenna sunnuntaina taidekoulun päärakennuksessa kevätnäyttely ja minuuttinovellikilpailun voittajat. Voittotekstejä luetaan ja arvioidaan. Tervetuloa.

Essi