Löysin unien johdattamana pelkojen, häpeän ja hämmennyksen lähteille. Oma kieli, omat ajatukset saivat syöksyä paperille koulimattomina, hulluina ja järjettöminä, sisäisen todellisuuden värjääminä. Oikeinkirjoitus sai unohtua. Tärkeintä oli noutaa mielen pohjalta materiaalia myöhempää tutkiskelua varten. Riehuin kirjoituksessa raivon ja riemun vallassa. Kaikki oli tarkastelun arvoista. Kaikella saattoi leikitellä. Ei ollut oikeaa ei väärää, sallittua tai kiellettyä. Oli vain ihminen, joka yritti saada selvää itsestään.

Kun kaikki oli sallittu, kun rangaistuksen uhalla kielletty tunki päivänvaloon, minulle avautui valtava työmaa. Halusin tutkia mikä ihminen on, miten ihmisestä tulee sellainen kuin se on. Halusin paljastaa millaisia naiset ovat. Halusin tietää mitä seksuaalisuus on. Kaikki arjen kauhut olivat materiaaliani. Koko ihminen. Kaikkein salaisin, kaikkein kätketyin, kaikkein hävetyin, torjutuin. Sain suuren tehtävän. En pelännyt enää. En pistänyt hanttiin. Pelkäsin kauheasti.

Edellä mainitun kirjoittaa Tiina Pystynen Runousopissaan. Elämä on murroksissa vähän kaikilla täällä. On kirjoitettava unista. Jostain on löydettävä yksi rehellinen lanka. Viikko unipäiväkirjaa. Tämä on harjoitus itelleni. Että lakkaisin näkemästä näytelmiä ja vuorosanoja unissa, näyttelijöitä. Sairaita ovat uneni ja muiden.

En pysty kuin sitaatteihin, pää paisuu.

E