Pitkällisen keskustelun päätteeksi istun opiskelijan syyskansio sylissä enkä osaa muotoilla asiaa edes omassa päässäni sanoiksi. Tapahtuu niin kuin aina.
Katson opiskelijaa.
Opiskelija katsoo minua. Tuijottelukilpailu, suosittu meidän linjalla.
Tätä jatkuu.
Mitäs, jos, sanon, ja se alkaa tulla minun päähän minkä haluan sanoa ja se on parasta mitä olen sanonut tähän asti hänelle:
Mitäs jos vaan haistattaisit yksinkertasesti paskat kaikelle.
Opiskelija naurahtaa.
Että, tarkennan:
- Haista paska-tehtävä.
- Haista paska-koulu, - Haista paska kaikki mikä on paskaa!
Opiskelija nyökkää.
Se tekis sulle hyvää, sanon.
Opiskelija osoittaa taitoa ja selvästi tökkii itsensä ovea, on mennä kirjoitukseensa ja huutaa siellä, mutta kun annan hänelle tehtäväksi kirjoittaa yksi ja puoli liuskaa, hän tuo minulle yksi ja puoli liuskaa, tasan. Kun annan tehtäväksi kirjoittaa kolme pientä kirjoitustehtävää, hän kirjoittaa minulle kolme pientä kirjoitustehtävää.
Hän on nyreä.
Hän on tyytymätön.
Nälkäinen.
Näen ruumiin asennoista:
Hän on vihainen, enkä ihmettele. Kop kop.
Eräänä päivänä käsken taas opiskelijaa kirjoittamaan kolme pientä kirjoitustehtävää. Opiskelija, kun on vihainen ja väsynyt, tuo kaksi:
Käykö että kirjoitan vain nämä?
Tee vielä yksi, sanon.
Emmä jaksa.
Kirjoita huono.
Emmä jaksa.
Kirjoita vain kaksi riviä! sanon.
Emmä jaksa. Jaksatpas! Kaksi riviä!
Opiskelija kääntyy kannoillaan, samat vartalon kulmat, hameen helma joka on terävä.
Opiskelija tuo kolmannen, väkisin väännettynä kuin tortun. Haista paska opettaja.
Ryhmälle luettavaksi opiskelija valitsee sen, jota työsti ja halusi.
Mutta haistapaskakirjoitus on jotain ihan muuta. Tekstissä muistaakseni puhuu vihainen työmies jonka perse repsottaa housuista. Se on hieno teksti. Sen äärellä sitä on hetken hiljaa, eikä ryhdy analyysiin.
Toistan tämän vielä: Sen äärellä on hiljaa eikä analysoi.
Olen hirveän ylpeä opiskelijasta. Kop kop! Ovi on potkittu auki!

Kotona illalla ajattelen ettei ole opiskelijan yksinoikeus haistattaa paskat.
Luen PaavoWesterbergin näytelmää Kotiin ennen pimeää, jossa päähenkilö väittää, että lopulta kaikki puhe on oman tunne-elämän projisointia.
Joo-o jaa-a niinpä niin.
Tunti alkaa kohta. Minun työhuoneen ovi on kiinni. Kuulen kaksi ihmistä, ja että joku laittaa kahvin. Se on alkanut toimia: Joku on keittänyt kahvia, jo kaksi päivää. Olen ostanut suklaakeksejä mansikkatäytteellä. Siihen on syy ja se on jonkun synttärit. Vien ihan pian keksit, ja haastan sen, joka haasti minut. Tiedän että hän tuli. Kävi juuri tuossa kertomassa uusimmat kuulumisensa, ovella. Keinahteli, kun puhui, ja teki käsillä eleitä.
Sanon: Leikitäänkö?

Joka päivä kaks asiaa, joille haistatat paskat.
Ja kirjoitat ne ylös joka päivä.

Mä teen saman. Kaks asiaa.
Joka päivä kerrotaan ne toisillemme, sinä ja minä.

Miksi kukaan tulee taidekouluun jos aikoo käydä koulua?
Miksi tehdä harjoitustehtävä jos sen tarkoitus on tekijälle itselleen olla harjoitustehtävä?
Haista paska!
Minä teen mitä minä haluan!

Ja vain, ja ainoastaan sitä mitä haluan!


Essi