En voi kuvastaa oloani sen paremmin.. Turhauttaa, haikean väsynyt ja kaipaava olo. Mitä kaipaan, sitä en tiedä tai mikä pahinta, en halua tietää. Möy.

Luin Saision Kadonneen auringon loppuun. Siinä oli paskoja ihmisiä, jotka paskoivat säälittävien niskaan. Luin sen ja tajusin, että täällä kaupungissa se menee niin. Säälittävätkin ovat säälittäviä, koska paskat tekevät niistä säälittäviä. Masentaa semmonen. Kirjoitin siitä esseetä junassa kohti veljeni häitä.

Sitä kauniimpia juhlia Annukka ja Jarmo ei voi saada ja aivan ansaitusti pari sellaiset itselleen sai. Olin sielläkin flunssassa ja etäinen. Etäisyys minua harmitti. Kravaatti ei vain sovi kaulaani vaikka miten sitä sovittelisi. Lausuin heille runon ja omistin sen heille. Tykkäsivät. Vieraat tykkäsivät. Minäkin tykkäsin siellä etäisyyden alla.

Loppu päivästä täällä kotona jotenkin vain kaatui niskaani sankollinen kylmiä ja limaisia asioita. Kaloja kai. En oikein osaa elää tämän tunteen kanssa. Tahdon.. tai kun en vain tiedä mitä tahdon. Kirjoittaminenkin tuntuu tänään erityisen vaikealta.

Sentään näin tänään hyvän taidenäyttelyn. Siellä oli Jaakko Heikkisen ja Niilo Hyttisen näyttelyn, jossa ikäänkuin viitteeksi oli laitettu Gallen-Kallelaa ja Simbergiä. Kuitenkin niin, että pääarvo oli kahdella edellämainitulla. Sellaista Kajaanissa. Oulussa tuskin uskaltavat pistää esille töitä, ellei ne ole jo kohtalaisen nimekkään henkilön töitä. Ei mitään omaperäistä tai persoonallista. Oulu ja sen paska mentaliteetti. Sitä samaa varmaan olen itsekin parhillaan luomassa. Toivon, että en, mutta niin.. Ehkäpä menen sinne nukkumaan ja huomenna availen näitä väsyneitä silmiä uudelleen ja näen betonirauniot uudessa ihmeellisessä valossa.

Ismo ja oulumasis