Ystävänpäivää, sitä halusin tulla toivottamaan, teille. Kello on paljon, liikaa, pitäisi olla nukkumassa. Avasin juuri ystävänpäivälahjapaketin. Nalle pienoinen, runoutta, ihanalta tuoksuvaa purkkaa, kirje sekä kortti. Tämän pienen tytön sydän hypähti hetkeksi oikealta paikaltaan. Olenko minä kaiken tuon arvoinen? Ystävänpäivänä on erillinen lupa olla hellä. Että silloin ainakin, vaikka muuten olisi jotain muuta.

Ihan hölmö olo, näytin tunti sitten hysteeriseltä lahjaa availlessani. Hedelmänmakuinen purkka tuoksuu, keltaisessa se makaa valkoisen nallen vierellä. Nalle pitelee sydäntä, silläkin omansa ihan väärässä paikassa. Hassu nappisilmä. Ruskea nenä ja pitkä kuono, punaisen rusetinkin saanut kaulaan.

Pitäisi nukkumaan. Venähtää tämä, usein.

Minulle sanottiin, että voin kirjoittaa tänne vaikka tätä luetaankin. Tai että hän lukee, hän joka sanoi. Tässäkö se kirjailijan paniikki pitäisi tulla? Että voiko kirjoittaa esille, vaikka toiset lukevat. Voi. Saa. (Pitää. Täytyy.) Saa.

Pyydän anteeksi kahdelta ihmiseltä, he kyllä tunnistavat itsensä. Anteeksi jyrkkyys, mutta ei se mitä tunnen. Silloin pyytäisin anteeksi itseäni, ja sekin joskus minulta kiellettiin. Ainakin jotenkin. Tosin kieltäjän kanssa en enää ole tekemisissä. Sanojen kanssa päivittäin.

Jääkaappirunoutta. Tarvitsen magneettitaulun. Pääsen leikkimään. Lapsi. Pesä jossain sohvannurkassa ja pieniä leikinpalasia. Nallen nappisilmät tuijottaa.

Aamulla pitäisi tietää, kuka se Hanna Hauru nyt olikaan. Oululainen, joo. Nuori. Kirjailija, lyhytproosaa.

Jätetään se kuolema sitten täksi päiväksi, jooko? Minä ainakin jätän. Ei ystävänpäivänä kuolla. (Joku, jolla on tylsää, voi seuraavaksi tarttua tuohon äskeiseen lauseeseen jos tahtoo.)

Nukkumaan, pää tyynyyn. Alle jos niin tykkää tai ilman tyynyä.

Marjaana