Vastaan virallisesti nimellä. En tunnista ystävän numeroa, tämä sama puhelinongelma. Ystävä asuu kolmenkymenen kilometrin päässä. Minä vartuin ystävän seurassa lapseksi ja sitten nuoreksi ja sitten aikuiseksi. Kerron peseväni ikkunoita. Mutta eikö sulla ole kirjoituspäivä, ystävä kysyy. Vastaan, että on.

Äiti, minun tytär sanoi eilen autossa kun ajelin uimarannalle niitä, miksi sinä teet niin paljon töitä. Tein töitä ettei reaktio näkyisi ruumiissa saakka, ettei hartiat vavahtaisi. No ihmiset nyt tekee paljon töitä pitää tehdä että saa leipää ja rahaa kaikki tekee töitä, sanoin, ei siinä mitään niin ihmeellistä ole.

Mutta romantiikka kuolee, tytär sanoi.

Mikä ihmeen romantiikka, kysyin.

Sinä, tytär vastasi.

Kun mennään perille, tytär sanoi, minä laitan aurinkorasvaa sinun hartioille ja hieron sinun niskat. Sosiaalitapaus. Tyttö joka rupesi hoitamaan äitiä joka aina eli muissa maailmoissa koskaan ei ollut läsnä. Tosin olen näköjään käyttänyt tuon tarinan jo.

Miksi aina kaikki se mitä tulee kirjoittaneeksi lopulta tapahtuu tosielämässä?

Illalla lintuset eivät kaada pyykkikoria pesuhuoneeseen ja tee sinne pesää.

Ne tekivät sen viime talvena.

Kirjoitin sen tarinaksi pari-kolme vuotta aikaisemmin.

Hyvää matskua. Sain pestyksi ikkunat. Sain kirjoitettua yksi ja puoli liuskaa, siihen tuli Jumala joka on väsynyt ja makaa virsikirjarivin vieressä kirkon penkillä kansan syvien rivien paikalla. Kirkko on tyhjä. Hyvää matskua. Luulen, että menee käyttöön. Ihmisten kanssa unohtelen vähän kaikkea. Hyvää matskua, pitää muistaa käyttää. Kukaan ei soita. Kesä on kauneimmillaan. Kaikki on ymmärtäny väistyä minun työnarkomanian tieltä. Hyvää settiä tämä kokemus tulee käyttöön varmasti kyllä taide on tärkeä asia.

Menkääpä katsomaan lähikirkon kansan syviä tyhjiä penkkirivejä tänä iltana.

Siellä lepää Jumala. Karvaisena.

 

 

Essi