Kirjoittelen runoja auki.
"
Hän katsoo niin sievästi hänen pientä kirjaansa
juuri ja juuri hänen kätensä pitävät sen hallussa
siinä vieressä hänellä on muistiinpanovälineet
kirjoittaa sanoja auringon vihlovasti sivellen metsän halki
matka vavistaa
jalan heiluttelua
hän vilkuilee
katsoako takaisin ja vastata
että kiinnostaa
mitä hän lukee
Next stop kemi on vain puoli tuntia aikaa
kuinka tällaisessa paineessa kehenkään voi todella tutustua
entä jos olettekin jo tutustuneet
ehkä muistin rajalla hellävatsaiset halperot leikitsevät
vannovat ystäväänsä ikuiseksi
Jääkö hän ouluun vai
jatkaako hän loppuun asti
josko vaikka istuisi tuohon viereen ja puhuisi
olisi lukossa niin kuin joskus
silloin miten sitä olikin niin jalvainen kun ei
vain kyennyt sanomaan mitään edes
että nimi ja kiinnostaa
Ei se ole vaikeaa on vain kohtelias
ja kuin tuo pieni kirjanen juuri ja juuri hallittavissa
Toisaalta
Olisi hamosta jäädä istuksimaan ja jättää uudet asiat sikseen
keskittyä olemaan kiinni menneessä. Ja niin tekeekin
koska matka on aina liian lyhyt tutustumiseen"
Kaiken kaikkiaan minulla ei ole mitään hajua, mitä olen tekemässä runoilleni. Minun kirjoitkuksella ei ole mitään suuntaa. Jollakin oudolla tavalla kirjoittaminen on todella löysää. Teksti mitä kirjoitan tuntuu myös jotenkin uskomattoman löysältä. Voisin vaikka vannoa, että siinä ei ole mitään tolkkua, siis tekstissä. Eikä varsinkaan sen sisällössä.
Toisaalta haluan kirjoittaa noita runojani uusiksi, jotta niihin tulisi jotakin. Siis että ne hengittäisivät edes vähäsen. Jotakin tuossakin ylhäällä olevassa on pahasti pielessä, mutta en osaa sanoa siitä juurikaan muuta. Jollakin tapaa olen toivonut, että sairastuisin flunssaan niin, saisin otteen taas elämästäni. Silloin voisin maata kämpilläni ja lukea sekä kirjoittaa ja ajatella kaikkea järkevää ja typerää sekaisin. Toisaalta toivon, etten saisi otetta enää elämästäni ollenkaan. Silloin voisin vin totutella siihen ajatukseen, etten minä pysty hallitsemaan mitään typeriä ja keinotekoisia kokonaisuuksia. Kaikki rajaaminen on oikeastaan täyttä idiotismia.
Olen miettinyt, että mitä jätän sanomatta. Jätän kai sanomatta, etten aina jaksa. Nyt minulla on jokin typerä voimakkuuden tunne. Samalla alla jäytää tieto, ettei kaikki vieläkään ole kunnossa muuton ja eron jäljiltä. Olen vieläkin aivan vieraalla maaperällä.
Ajan käsitys on hämärtynyt. Tämä viikonloppu on pitkä ja edellinen viikko muutoin oli lyhyt. Kuin olisin elänyt päivän, jonka nimi oli Arki ja sen sen jälkeen viikon, jonka nimi oli Viikonloppu. Nukuin viime yönä kellonympäri. Kello ei mittaa aikaa. Se näyttää missä tulisi olla ja missä ei. Aika on. Jos edes on. Aivan kuin olettaisi puntarin luovan esineille painon.
Olli on saamassa mainetta blogillaan. Se ei ole ihme, sillä blogi on hyvä ja Olli myös. On ikävä Ouluun. Lähinnä siitä syystä, että Ollia ja vanhempia ja Pekkaa, sekä Eliisaa olisi kiva nähdä. Muuten siellä ei olekaan minulle mitään. Ajatella, että voi olla ikävä jonnekin, mistä aina päästyään haluaa pois.
Akun kanssa puhuttiin joulun jälkeen, että en minä voi aina elää muiden siivellä. Se lienee totta. Toisaalta tässä maailmassa ei ole sellaista ihmistä, joka ei olisi riippuvainen toisesta ihmisestä, joten toteamus ei ole ollenkaan ihmeellinen. Luulenpa, että Aku ei tarkoittanut tässä tapauksessa, että en voi luottaa että minusta joskus tulisi jotain. Siitä syystä tulisi lopettaa yrittäminen minkään unelman perään ja siirtyä vaikkapa sihteeriksi.
Ehkä hän tarkoitti, että lopeta pelleily ja ota vastuu omasta elämästä. Ehkä hän halusi, että säästäisin rahaa tulevaisuuden varalle, että minun ei tarvitsisi lainata sitä keneltäkään. Ehkä sellainen olisi järkevää ja suotavaa sen sijaan, että elää vain rappiolla ja antaa kaiken paskan valua päältään kuin veden sadetakin yltä. Tulisi kai kantaa kaikki sonta matkassaan ja vähän muidenkin. Entä jos ei jaksa.
Luulin itse asiassa, että otan nykyään enemmän vastuuta kuin ennen. Luulin, että juuri nyt tunnen olevani vastuussa ja tekeväni jotakin sen eteen, että joskus voisin olla jotakin. Se ei ole tarpeeksi? Mitä pitäisi sen lisäksi tehdä? Olisiko minun lakattava nauttimasta ja kärsittävä niin kuin muutkin tekevät. Paitsi niin eivät tee kaikki.
Olen vaikutealtis. Tarvitsisin sellaisen suojapuvun, jonka avulla voisin päättää ketä kuuntelen ja ketä en. Ei tarvisi joka kerta käydä koettamassa, että kuinka väärin on elää muiden tavalla. Tai tehdä asioita muiden tavalla. Taas tuntuu siltä, ettei tässä maailmassa mikään ole tarpeeksi. Ehkä voisikin kääntää koko jutun aivan päälaelleen ja alkaa ajatella, että kaikki tässä maailmassa on ylimääräistä, jolloin mitä ikinä tekeekin tai on, riittää.
Ismo
Kommentit