Katsoin juuri toisen romaanin käsikirjoitusta.
Versioita on kaksi: Toinen on vanha. Sen kanssa on käynyt niin, että se on vanhentunut. Joka tapauksessa se ei enää minulle olisi totta joten miksi ihmeessä kirjoittaa sitä ollenkaan.
Toinen on neroutta, sen muoto on uusi ja älytön. Olen tulessa sen kanssa. Sen avasin juuri. Se on paskaa. Sen ansio on se, että en yritä siinä kirjoittaa hyvin. Sen huono puoli on, että en kirjoita siinä hyvin. Sen huono puoli on myös, ettei se ole totta. Sen tarina on totta, mutta tunne ei.
On näin: Kirjoituksissani tunne on totta, tarina ei.
Nyt jos tunne pääsee vanhentumaan, so. kuolee pois, tarinasta jää ranka jäljelle.
Mutta tunne on pitkä.
Ellei sitä leikkaa halki ja tapa, väkivalloin, niin että tuntuu.
Tuntuu siltä kuin olisi kätilö joka ympäriinsä kerskuu ystävilleen että sitten kun saa oman, osaa sitä hoitaa kyllä. Tuntuu siltä kuin olisi äiti jolla on jo yksi lapsi ja joka vastaa huolestuneen ystävänsä katseeseen että kai mä sen hoidan, onhan tuokin hengissä.
Minä en osaa kirjoittaa romaania.
Minä en osaa kirjoittaa.
Hädin tuskin saan lapseni hoidetuksi, vaikka tuossa ovat ja hengittävät. Toinen juuri sanoi: "Äiti, miksi sinusta on tullut niin mukava?"
Opiskelijan kanssa käytiin tämmöinen keskustelu torstaina:
- Nää (runot) on tähän asti ok-tavaraa, mutta sitten tässä, tässä liuskalla... mitä tässä tapahtuu?
- Mulle tuli kiire.
- Mihin.
- Perille. Kai mulle vaan tuli tarve päästä perille.
Katsoin opiskelijaa. Minä tiedän kyllä mistä se puhuu. En viitsinyt särviä siinä yhtään sen enempää. Olispa semmoisia junia jotka kun niihin astuu, pim.
Olisi perillä heti.
Siinä olis vaan se heikkous että itse matka jäisi kokematta.

Kunpa kirjoittaminen ja elämä olis jotain, missä voi olla hyviä.

Essi