Rakastaminen on runoilijan työtä.
Runoilijan työ on rakastaa.
Jos syntyy runoja se on tämän elämisen sivutuote, rakastamisen oheiselämys.

Sinä luet tämän etkä usko. En minäkään uskonut. Loin teorian kuitenkin perustuen kokemustietoon keväällä. Kirjoitin sen muistikirjaan.
Näin:
Rakastaminen on runoilijan työtä.
Jos runoilija ei rakasta, hän ei kirjoita runoa.
Nämä ovat yhtä kuin.
Nyt joku paskamainen kesäväsynyt nettisurffari alkaa taas väkyttää jotain lyhytjänteistä. Väkytä sitten. Idea on omani mutta voisin lyödä vetoa että siinä on alkuperä Risto Ahdilla ja sitä ennen W. Blakella, jonka Taivaan ja helvetin avioliitto varmasti sisältää saman ajatuksen jossain kohtaa. Se on muuten luultavasti ainoa kirja, jonka olen heittänyt seinään luettuani muutaman sivun, enkä tässäkään nyt vain fabuloi.
Olen pitänyt tätä tietoa puppuna ennen kuin olen alkanut tutustua runoilijoihin.
Runoilija on ystävä tai työkaveri tai jotain muuta. Opiskelija. Runoilija on ohikulkija.
Runoilijan tunnistaa siitä että se on kaunis. Mitä se tekee on rakkaus. Jos se unohtaa rakastamisen eikä tee sitä, se näivettyy ja surkastuu ja näyttää raukalta ja sen katse on koiramainen ja kostea ja sitä on hirveä katsella.
Jaa taas runoilija on tuossa. Kasteli itsensä sateessa, huone on ympyrän muotoinen no mikäs sulla on, kysyn runoilijalta. Ei mikään, mikään ei vedä. Täähän on ihan hyvää matskua sanon ja katson paperia. Mutta runoilija on tyytymätön. Hän ei ole muistanut aistia. Runoilija ei kuule ääniä ympärillä, miten lapset juoksevat ja iloitsevat nurmikolla, ei näe sitä eikä kuule vaikka siinä on kaikki, ei tunne iholla aurinkoa ei näe että pihalla on lintu jolla on siipi rikki, miten hyppelehtii, etsii kotia hirveä hätä sillä on, nopeat hypyt huudan lapsille ÄLKÄÄ KOSKEKO SIIHEN LINTUUN miksei, lapset kysyvät, se särkyy. Se menee rikki jos se ottaa käteen sillä on hätä. Päivä on harmaa tai musta, runoilijan niskasta voi lukea mitä runoilija ajattelee, runoilijan sormenpäät ovat yhtä halua. Runoilija tekee ruokaa: Hän on pedantti. Hän juo kahvin: Hän on pedantti. Hän elää: Ei pedantti, miten sattuu. Unohtelee. On kuolla siihen. Norkoilee, unohta itsensä. On haluton, on kuolla siihen ettei halua.
Tulee toinen päivä. Näen runoiljan kadulla. Näen niskan: Runoilija on rakastunut. Runoilija on saanut sormien alle ihoa, mikä ryhti!
Runoilija ei hymyile. Se ei sovi hänelle, on pidättynyt, valehtelee reaktionsa aina, kysyn onko se saanut ja hyvin, nauramme, tulee hyvää tekstiä, runoilija vastaa.
Ja minä tiedän, että tulee.
Minä tunnen runoilijan hyvin, se on levoton nyt, näppäilee miten kuten, hermostunut on. Aamulla sain runoilijalta tekstarin: Treffit Oulussa päivällä mitä tehdään illalla?
Luultavasti viiniä, lapset meni iskälle. Pitää muistaa tanssia vähän, että niska pysyy hyvänä.
Luen taas Frommia. Se on ystävä, johon luotan. Johon palaan aina. Miten se tulkitsee unia, siellä hölynpöly ja nonsense nousee tulkinnassa merkittävimmäksi aina. Se on ihan hullua mitä unelle tapahtuu kun sen sanoo ääneen jollekin, vielä pahempaa, kirjoittaa sen ylös.
Kävin taannoin ex-oppilaani (runoilija hänkin) Timon kanssa keskustelun unista. Hän puhui lucid-unista, sanoi että jos kysyy illalla kysymyksen niin uni antaa siihen vastauksen. Kokeilin tätä.
Hui perhana. "Eivätkö pelkomme lopulta ole unelmamme ehdollistumia" Fromm kirjoittaa uusimmassa (Teos, tämä syksy).
Mene ja tiedä. Mitä sanotaan linnuista kansansaduissa, eivät ole samaa lajia ketut ja harakat.
Tämä on sekava kirjoitus.
Vihaan nettiä.
En kestä sen kaikkea tarjolla ja käy nopeasti ja jätän aina ruman merkin en koskaan hyvää. Olkoon niin sitten. Muuta en osaa, vielä.
Nyt kävi niin että minun puhelin eilen meni rikki ja menin kauppaan ja siellä oli oikein nuori poika myyjänä myydäänkö täällä puhelimia, sanoin. Poika oli erikoinen heti näki minut mikä olin ja sanoi Ei ja hymyili. Oheistuotteita vain, sanoin, olin ihan tosissani, kyllä täällä puhelimia myydään, poika sanoi ja taas hymyili ja heti pidin siitä. Oli hyvät varpaat pojalla, katsoin. Punastui taas. Minun puhelin meni rikki, sanoin, mykkä on puhelin, poika katsoi puhelinta ja oli pahoillaan. Anna yksinkertainen ja halpa, pyysin ja poika antoi ja siihen meni 59. euroa. Laitoimme sim-kortin uuteen puhelimeen.
Mutta siellä ei ollut enää ystäviä.
Missä minun kaikki ystävät on, kysyin pojalta, joka punastui taas, josta ilahduin kovasti. Nyt mulla ei enää ole ystäviä! tajusin. On sulla ystäviä ne vaan ei näy, enää, puhelimesta, poika sanoi. Puhelin soi. Ystävä! huusin. Anna mä maksan tän puhelimen ensin, soita sitten takaisin, sanoin puhelimeen, ja niin kävi, että ystävä soitti, sama punatukkainen runoilija joka menee treffeille tänään.
Tämä on tosi.
Vain 3 ihmisen tiedot puhelimessa.
Se ahdistaa joka hetki.
Olen menettänyt kaikki ystäväni nyt, mutta en malta olla kokeilematta pientä leikkiä.
Ystävä, kuka oletkin jonka yhteystiedot minulla ennen oli ja sinulla minun.
Ole kiltti ja pane viesti että saan sinut takaisin.
Tämä on ihan tosi juttu, loput soittavat vihaisena kuka monenkin vuoden päästä, mutta
eihän tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä. Nyt istun alas.
Tämä on ensimmäinen kesä, jonka päättymistä en odota. Eikö se ole jotain, piippasiko kännykkä?
Ei piipannut, vielä, mutta kohta soi, kohta soi, kohta soi.
Kohta soi.
Kohta soi.


Essi